maanantai 16. huhtikuuta 2012

OPTIMISTI VAI PESSIMISTI?

Optimisti ja pessimisti - jonkun on ne huoletkin kannettava 

Tämän päivän Helsingin sanomien Elämä-sivuilla kerrottiin, miten myönteinen elämänasenne näyttää suojaavan sairauksilta ja jopa pidentävän elinikää. Positiivisesti asioihin suhtautuvat esimerkiksi toipuvat sydämen ohitusleikkauksesta kielteisemmän asenteen omaavia lajitovereitaan nopeammin ja heidän elinajanodotteensa jopa syöpädiagnoosin jälkeen näyttäisi olevan pidempi.

Temperamentti on pitkälti perinnöllinen ominaisuus, mutta Helsingin sanomien toimittaja Venla Pystynen viittaa mm. onnellisuustutkija Sonja Lyubomirskyn käsitykseen, jonka mukaan vain noin puolet kokemastamme onnellisuudesta on perimämme ansiota. Kymmenen prosenttia onnesta on seurausta ulkoisista tekijöistä, kuten terveydentilasta ja jopa 40 prosenttia opitusta asenteesta, jonka kautta asioita tarkastelemme. Kaikki tutkijat eivät ole yhtä mieltä siitä, missä määrin optimismia (tai pessimismiä) voidaan opetella, mutta kuten psykologian professori Katri Räikkönen-Talvitie toteaa, ei pienestä harjoittelusta koitune vahinkoakaan.

Omassa perheessämme temperamenttierot tulevat jatkuvasti näkyviin. Olen itse ikuinen optimisti, kun taas mieheni mieleen johtuvat aina kaikki pahimmat vaihtoehdot. Kierrellessämme etsimässä asuntoa kohtasin pirteän ja miellyttävän myyjän, kun taas mieheni tapasi lipevän huijarin. Kassakriisi käyttötileillämme on minulle täysin tilapäinen vastoinkäyminen. Miehelle kysymyksessä on lopun alku ja seuraus pitkäkestoisesta kykenemättömyydestä järkevään taloudenpitoon. Esikoista odottaessamme aloin heti ensimmäisenä iltana positiivisen raskaustestituloksen jälkeen suunnitella kotimme sisustusta  uuteen uskoon. Mies alkoi valmistautua todennäköiseltä tuntuvaan keskenmenoon.

Vuosien myötä olemme oppineet nauramaan itsellemme ja toisillemme. Mies myös perustelee oman pessimisminsä hyvin käytännönläheisesti: kun aina valmistautuu pahimpaan, niin kokee samalla usein iloisia yllätyksiä. Tottakai toisen asenne välillä ärsyttääkin. Me ikipositiiviset ihmiset yritämme herkästi piristää synkkiin mietteisiin vajoavia läheisiämme, eivätkä nämä pyrkimykset voi joskus olla kääntymättä itseään vastaan. Joskus täytyy saada rauhassa murehtia.

torstai 29. maaliskuuta 2012

ILOINEN JUHLIJA VAI MIELENSÄPAHOITTAJA?

Rakastan juhlia ja mielestäni niitä kaikkia kannattaa viettää. Arkisia päiviä on muutenkin tarpeeksi. Antaumuksellisesta joulun juhlinnastani olenkin jo aiemmin kertonut. Olen myös melko tarkka tietyistä juhliin liittyvistä säännöistä: esimerkiksi mämmiä ei perheessämme ennen virallista pääsiäistä maisteta, eivätkä lapsemme ole koskaan jouluisin saaneet mitään etukäteislohtupaketteja. Lucianpäivänä perhe saa herätä uunituoreen (pakaste)pullan tuoksuun ja Pyhän Lucian nimikkolauluun.

Olen kuitenkin huomannut suhtautuvani hieman varauksella joihinkin sellaisiin juhliin, jotka ovat rantautuneet Suomeen vasta muutama vuosikymmen sitten tai vasta aivan viime aikoina. En ole oikein koskaan päässyt Ystävänpäivän makuun. En lähetä ystävilleni kortteja tai edes tekstiviestejä. Vastaan toki saamiini tervehdyksiin. Myös Halloweenin viettoon huomaan suhtautuvani hieman varautuneesti. Päiväkotilapset kai sitä enimmiltään viettävätkin. Minä en, hämmästyttävää kyllä, innostu edes pihan kurpitsakoristelusta.

Tänään Ylen nettisivuilla kerrottiin amerikkalaistyylisten Baby Shower -kutsujen nopeasta yleistymisestä Suomessa. Vielä kymmenisen vuotta sitten muistan lukeneeni aiheesta artikkelin, jossa todettiin, että B.S.-kutsuja ei harrasteta Suomessa, koska kaikki saavat äitiyspakkauksen. Baby Showerin alkuperäinen tarkoitushan lienee ollut auttaa äiti ja vauva alkuun (kuten myös Kelan lahjalaatikon). Toki on hauska idea, että tuleva äiti viettää mukavan illan ystävättärien kanssa vielä, kun siihen on kaikessa rauhassa mahdollisuus. Lähinnä minua mietityttävät ne lahjat. Ainakin kutsukuvia katsellessani ne ovat näyttäneet melko arvokkailta. Onko tarkoitus, että vauvan synnyttyä annetaan uusi lahja? Entä juhlijoiden joukossa oleva mahdollinen tuleva kummitäti, joka saa tiedon kunniatehtävästään vasta vauvan synnyttyä? Kolme lahjaa?

Myönnän. Tämä on juuri sellaista mielensäpahoittaja -pohdintaa. Olen jo selvästi hitaampi ottamaan uusia tapoja omakseni. Järkytyinhän suomalaisessa jouluelokuvassa lentävistä poroistakin. Luitte oikein: lentävistä! Oikean joulupukin porot kun eivät lennä.



Kuva: mysewingroomsara.blogspot.com

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

ODOTTELUA

Elämä sujuu tällä hetkellä enemmän tai vähemmän odotellessa. Odotan, että lopultakin tervehtyisin tästä taudista, joka on piinannut minua jo täydet neljä viikkoa. Yskä, tukkoisuus, päänsärky, ajoittainen hengenahdistus ja päälle loputon väsymys. Elämä kutistuu väkisinkin minimiin: Töihin ja kotiin, minimimäärä ruuanlaittoa, minimimäärä pyykinpesua. Ostoksille eksymisen riski on olematon. Olen todella laiskasti kommentoinut myös muiden blogeja. Se ei tarkoita, etten niitä lukisi. Puhti ei vain riitä.

Kävin perjantaina uudelleen lääkärissä. Tohtori määräsi mykoplasma-, keuhkoklamydia- ja hinkuyskätestit. Tulokset tulevat ensi viikolla. Joka tapauksessa toivon toipuvani ensi viikonlopuksi sen verran, että jaksamme lähteä pitkästä aikaa mökille. Kevättöitä ei pääse vielä aloittamaan, mutta onhan hyvä aina orientoitua:)

Kaupunkikotimme piha vaivaa minua. Se on melko tilava ja siisti, mutta kodikkuus puuttuu. Olen miettinyt monia eri vaihtoehtoja, mutta olosuhteet (kuiva ja kuuma piha, joka on keskikesällä pitkään tyystin vailla hoitoa) asettavat uudistuksille rajoituksensa. Ajattelin selvittää, paljonko pihasuunnittelun ammattilaisen apu maksaisi. En nyt tarkoita mitään suurisuuntaista suunnittelutyötä, vaan ennemminkin konsultaatiokäyntiä vinkkeineen. Onko teistä kellään tällaisesta kokemusta?

Vielä perhekuulumisia: saimme iloisen ja tyytyväisen Lapinmatkaajan kotiin perjantaiyönä. Poika oli mm. uinut Jäämeressä ja nukkunut yön lumihankeen kaivamassaan kolossa revontulia ihaillen. Pieni vilustuminen on mielestäni mitätön hinta näistä elinikäisistä muistoista.

Tervehtymisen lisäksi odottelen tietysti kevättä. Viime yönä saimme tänne etelään kunnon katteen uutta lunta. Kaksi askelta eteen ja yksi taakse - kyllä niinkin pääsee eteenpäin.

Joka tapauksessa mukavaa uuden viikon alkua kaikille!

Terhi

Kun kevät ei vielä tule, voi sen yritää itse tehdä

Talvi muistutti vielä itsestään

Kaunista, yhtä kaikki

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

EN PYSTY OLEMAAN HETKEÄKÄÄN HILJAA



Tänään on taas tuntunut, että taidan sittenkin olla toipumassa. Tosin tämä ei ole ensimmäinen kerta kuluvan taudin aikana. Päivän mittaan olen pyykännyt ja autellut kuopusta pakkaamaan leirikoulua varten. Leirikoulu järjestetään Muoniossa . Lento lähtee huomenna aamupäivällä. Paluu on perjantaina puoliltaöin.

Yhteistyö pojan kanssa ei sujunut parhaalla mahdollisella tavalla. Äidin kommentointi tuntui selvästikin lähes sietämättömältä. Kun muistutin laskettelulasien mukaan ottamisesta, kuului vastaus: "Etkö voisi olla edes hetken hiljaa, edes hetken!" En tietenkään voinut. Lämpökerrastokin oli vielä pakkaamatta. En uskalla päästää 13-vuotiasta Lapin reissulle tarkistamatta matkalaukun sisältöä.

Viikosta tulee varmasti upea. Ohjelma suopunginheittoineen ja Jäämeren retkineen on kertakaikkiaan hieno. Samalla reissu toimii kuudesluokkalaisille varmasti eräänlaisena siirtymäriittinä muutoksessa alakoululaisesta ihan oikeaksi teiniksi.

Iltapäivällä käväisin nopeasti Kodin Ykkösen Yllätyspäivillä. Ostin 10 kappaletta ruukkunarsisseja (yht. 20 euroa) korvaamaan pahasti ränstyneitä callunoja ja kanervia. Mukaan tarttui myös 20 ihanaa tulppaania seitsemällä eurolla. Narsissien laitto sai odottaa, koska talvikukat olivat jäätyneet ruukkuihinsa. Yö varastossa riittää luultavasti niiden sulattamiseen. Sitten etupihallemme ilmestyvät ensimmäiset kevään merkit.

Tervetuloa uudet lukijat Marjut ja Susanna! Toivottavasti viihdytte:)

Tulppaanit eivät ole oransseja, mutta eivät oikein punaisiakaan. Niissä on samaa hehkua, kuin taustalla näkyvässä Lars Gahmbergin Gamla villor  -maalauksessa.

Tässä pakkaaminen on vasta aluillaan.

lauantai 17. maaliskuuta 2012

LEPOLAUANTAI

Flunssa vaivaa yllättävän ankarana yhä edelleen ja olenkin yrittänyt ottaa mahdollisimman rennosti. Välttämättömyydet on tietysti hoidettava. Keskeisin välttämättömyys perheessämme on tietysti ruoka, jota tarvitaan paljon ja usein. Hoidin senkin mahdollisimman helposti. Kaikki meillä pitävät purkeissa myytävästä Tikka Masala -kastikkeesta. Keitä vain riisi ja ruskista kanat -ateria sopi siis tähän päivään paremmin kuin hyvin.  Nopea salaatti lisukkeeksi ja siinä se.

Muuten olen yrittänyt levätä ja jatkanut Camilla Läckbergin jännittävän uutuusdekkarin lukemista. Iltaa varten sain napattua videovuokraamon viimeisen Piiat-elokuvan. Filmin kyytipojaksi on hankittuna pieni pullo punaviiniä (iso pullo on kahdelle turhan paljon). Tällä hetkellä tuntuu kyllä siltä, että viini taitaa jäädä avaamatta. Näin tukkoisena hunajatee taitaa olla paras juoma.

torstai 15. maaliskuuta 2012

IKÄERO



On ylioppilaskirjoitusten aika. Poikani, joka on tulevan syksyn abiturientti, on selvästi sähköistynyt. Kohta hän joutuu ajattelemaan, että seuraavat edessä olevat kirjoitukset ovat jo sellaiset, joissa hän on itse mukana. Tulevaisuuden suunnitelmiinkin olisi saatava jotain selvyyttä.

Kun katselen esikoistani, joudun hämmennyksen valtaan. Muistan kuin eilisen päivän ajan, jolloin itse olin abiturientti (vain 33 vuotta sitten!). Siinä vaiheessa olin jo hyvin aikuinen. Minulla oli runsaasti elämänkokemusta ja sen myötä näkemystä ja harkintakykyä. Sen sijaan oma lapseni on ryhtymässä abiksi melkein heti esikoulun lähtölaulun loputtua. Hänen edellytyksensä itsenäiseen päätöksentekoon ilman äidin ja isän ohjausta ja valvontaa ovat olemattomat. Hän on ehdottomasti suojelun tarpeessa. Ja ennenkaikkea: hän on ollut luonamme vasta aivan vähän aikaa.

Mies huomasi vielä yhden olennaisen muutoksen runsaan 30 vuoden takaiseen aikaan verrattuna. Abiturienttia vanhemmat olivat siihen aikaan todella vanhoja, suorastaan toiselta aikakaudelta kuin lapsensa. Tämäkään ei pidä tänä päivänä ollenkaan paikkaansa. Me vanhemmat olemme (mielestämme) ajan hermolla ja täydessä iskussa.

Kaikesta tästä voisi päätellä, että abiksi tullaan nykyään aiempaa nuorempina. Mutta kun tarkkaan lasken, olin minäkin 17-vuotias aloittaessani viimeisen vuoteni lukiossa.

tiistai 13. maaliskuuta 2012

KIPEÄNÄ EI OLE KIVA OLLA



Olen potenut flunssaa jo pitempään, mutta loppuviikosta, melkein kahden viikon sairastelun jälkeen, tulin entistäkin kipeämmäksi. Tuntui, että koko kasvoja särki - silmiäkin. Hengitys alkoi käydä raskaaksi ja vinkuvaksi. Sunnuntaina hakeuduin lääkäriin. Antibioottikuurihan ja neljän päivän sairausloma siitä seurasi. Särky on onneksi jo selvästi hellittänyt, mutta tukkoinen ja väsynyt olen edelleen. Onneksi voin lepäillä vielä huomisen.

Mies toi kauniin kimpun lohturuusuja ja pussillisen ranskalaisia pastilleja. Niistä oli selvää apua toipumisessa. Onnistuin vain katkaisemaan osan ruusuista niitä maljakkoon laittaessani, mutta sain niistä mukavan pikkuasetelman miniskooliin yöpöydälleni.

Aika on kulunut pääasiassa nukkuessa ja lukiessa. Kirjojen rakastajalla ei aika käy koskaan pitkäksi. Sairaana ollessa luettavan on oltava kevyttä ja viihdyttävää. Hyvin ja asiantuntevasti kirjoitettu historiallinen romaani kiinnostaa minua aina. Nyt päivieni ilona on ollut Tom Erik Arnkilin Kambyseen kirja, joka on toinen osa hänen Kuninkaan korva -kirjasarjaansa. Romaanin tapahtumat sijoittuvat noin vuoteen 530 eaa Lähi-idän ja Egyptin alueelle.

Toivottavasti te muut pysytte terveinä!


perjantai 9. maaliskuuta 2012

TUNNUSTUKSIA JA PALJASTUKSIA


                       








Bloginpitäjäystäväni Pirkko (http://ruusupensaantakaa.blogspot.com) antoi minulle kaksin kappalein tunnustuksia, mistä nöyrimmästi kiitän. On ihanaa, jos blogikirjoitukseni tuottavat iloa tai joskus harvoin jopa ajattelemisen aihetta jollekulle. Toisen tunnustuksen vastaanottamiseen liittyi tehtävä kertoa itsestään seitsemän vapaavalintaista asiaa. Mitähän minä en vielä ole näillä sivuilla paljastanut? Yritän keksiä ainakin jotakin.

  1. Lempikarkkipussini on Bonbonin Kaatissäkki, ihan totta. Tykkään niistä ihan hirveästi. Lisäksi niissä on se hyvä puoli, että ne eivät ole suosiossa muiden perheenjäsenten keskuudessa.
  2. Alun toisella kymmenellä ollessani olin todella kiinnostunut ufoista. (Alle kymmenvuotiaana zoomasin ennemminkin paranormaaleihin ilmiöihin, joiden pariin minua johdattivat Turun sanomien artikkelisarja "Todellisuus on tarua ihmeellisempää" sekä TV:n pelottava Yöjuttu-sarja.) Ufoinnostuksen pyörteissä ahmin paikalliskirjaston science fiction -tarjonnan ja Erich von Dänikenin koko tuotannon. Yritin päättää valmiiksi, miten toimin jos minua tullaan noutamaan toisiin aurinkokuntiin. Ei ihme, että pidän vieläkin Salaisista kansioista ja Jodie Fosterin Ensimmäinen yhteys -elokuvasta.
  3. Olen nyt opettaja, mutta alunperin minusta piti tulla arkeologi. Enkä todellakaan kuvitellut kuopsuttavani mitää Euran kalmistoa, vaan olin varma, että löytäisin koskemattoman faraon haudan tai vähintäänkin inkojen aarteen. 
  4. Olen syntynyt täysin vailla sävelkorvaa, mutta haaveilen vielä osallistuvani laulutaidottomien laulukurssille.
  5. Harrastin lapsena runonlausuntaa.
  6. Rakastan saippuakuplien puhaltamista. Vuosia sitten yritimme poikieni kanssa kehittää liuoksen, josta saisi jättiläiskuplia. Olimme lukeneet sellaisesta lehdestä, mutta emme onnistuneet.
  7. Kerran tein perhosbaarin, jonka lehtijutun mukaan piti houkutella paikalle kymmenittäin kauniita, värikkäitä perhosia. Vaikka perhe protestoi, pidin baaria puunoksassa roikkumassa päiväkausia. Perhoset eivät koskaan tulleet. Taidan yrittää ensi kesänä uudelleen.                                                                                             Nyt lähetän nämä tunnustukset haasteineen edelleen Leenalle (http://tuumasta-toimeen.blogspot.com) ja Tuulalle ( http://tuulher-no.blogspot.com/)

tiistai 6. maaliskuuta 2012

EIKÖ RUOKA KELPAA?

Puisessa paistinlastassa lukee jo hiukan haalennein kirjaimin "ÄITI".  Rakkaaksi tullut työväline on esikoisen vuosia sitten antama joululahja.


En ole varmasti ainoa, jolle jokapäiväinen ruuanlaitto on välillä pakkopullaa. Paitsi, että ruuan pitäisi olla terveellistä, vaihtelevaa, edullista sekä erittäin helppoa ja nopeaa valmistaa, olisi sen vielä oltava kaikkien perheenjäsenien mielestä vähintäänkin siedettävän makuista. Joku ei perusta keitoista, toinen karttaa hiilareita, kolmas ei ylipäätään pidä kypsistä kasviksista...

Olen pääasiallisesti vetänyt tiukkaa linjaa: tätä on nyt ruokana, eikä muuta ole tarjolla. Seurauksena on muodollinen aterialle osallistuminen ja vähän myöhemmin tapahtuva välipalojen etsiminen. Jääkaapissakaan kun ei ole lukkoa. Mukana seuraa huoli siitä, syövätkö liikkuvat nuoret riittävän täysipainoisesti.

Viime aikoina olen alkanut antaa hiukan periksi. Painotan enemmän ruokalajeja, jotka ovat suosittuja tai ainakin melko suosittuja. Yritän sitten tehdä niistä mahdollisimman terveellisiä mm. harrastamalla kasviskätkentää. Soseutettuja juureksia tai hienoksi raastettua kesäkurpitsaa ei huomaa kukaan. Salaatti onneksi kelpaa kaikille.

Hyvin kaupaksi meneviin ruokiin perheessämme kuuluvat mm. erilaiset wokit. Maustekastikkeiden ryydittäminä päätyy ainakin osa kasviksista jopa valikoivan kuopuksen suuhun. Tänään ruokalistalla on indonesialaista kanawokkia salaatin kera.

maanantai 5. maaliskuuta 2012

LUNTA LIIAKSI ASTI

Kerroin syksyllä pihavarston rakennusprojektista. Runsasluminen talvi on tuonut mukanaan huolen melko kevytrakenteisen varaston katon kestävyydestä. Onneksi apuun löytyi laite, jolla  lumikuormaa voi vähentää maasta käsin. Katto ei kuormitu kiipeilystä enää enempää ja lumenpudottaja on turvassa maan kamaralla. (Kunhan vain muistaa pysyäpoissa putoavan lumen tieltä.) Kuvissa näkyy, miten lumen pudottaminen sujuu. Viimeisestä kuvasta selviää, millaisesta härvelistä on kysymys. Merkiltään lumenvedin on Snow Dropper.




sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

TUNNETTEKO ICEBUGIT?

Taannoin kaupungilla käydessämme mies raahasi minut urheilukauppaan ja ilmoitti ostavansa minulle kengät. Harasin vastaan. Olisi ollut paljon romanttisempi yllätys joutua temmatuksi sisälle vaikkapa koruliikkeeseen. Mies kysyi myyjältä heti tiettyja kenkiä, joita aloin sitten sovitella. Oikean kokoiset löytyivät ja ne ostettiin. Olin vieläkin empivä. Olin varma, että oli tullut tehtyä turha ostos.

Sitten tulivat liukkaat kelit. "No nyt lähdet kokeilemaan uusia kenkiäsi", mies kehotti. Laitoin jalkineet vähän nyrpistellen jalkaani ja lähdimme ulos. Kengät olivat loistavat! Lähikadulla oli peilijää, jonka pinnalla vesi lirisi. Ja minä astelin kuin kuivalla asfaltilla. Kysymyksessä ovat Icebug -merkkiset nastakengät. Kengillä voi huoletta käydä myös esimerkiksi kaupassa. Lattiapinnalla nastat painuvat automaattisesti sisään. Vain puulattiaa on ohjeen mukaan vältettävä. Lisäbonuksena on vedenpitävyys. Kenkiä myyvät ainakin Intersportit.


perjantai 2. maaliskuuta 2012

VEDENKEITIN TULI TALOON



Olen aina vastustanut vedenkeittimen hankkimista. En siksi, että vedenkeittimissä sinänsä olisi jotakin vikaa, vaan koska inhoan täyteen ahdettuja työtasoja. Vedenkeitin on minusta ollut jotakin, mitä ilmankin tulee toimeen. Tarvitessani tilkan kuumaa vettä esimerkiksi liivatetta käyttäessäni, olen lämmittänyt sen mikrossa.

Mies on jo pitkään ollut apparaatin hankkimisen kannalla. Viime aikoina hän on vatsavaivojen vuoksi jättänyt kahvin juonnin melkein kokonaan, minkä vuoksi teenjuonti perheessämme on kasvanut räjähdymäisesti. Vesipannun kuumentaminen levyllä vie kieltämättä aikaa. Käydessäni yhden naisen viivytystaistelua vedenkeitintä vastaan, olen ylistänyt taloudellisen ja nopean mikrokuumennuksen etuja, jopa ehdottanut tavallisen keraamisen lieden vaihtamista induktiomalliin.

Nyt kun miehellä on jo toinen kova flunssa peräkkäin, on vedenkeittimen tarve kasvanut kriittisiin mittoihin. Kuumaa mehua tai teetä on melkein koko ajan tekeillä, eikä kukaan tunnu muistavan ottaa porisevaa vesipannua levyltä. Vedenkeitin oli siis saatava ja heti. Onneksi pääsin itse valitsemaan mallin. Kodin Ykkösen valikoima oli yllättävän laaja, ainakin kymmenen eri mallivaihtoehtoa. Elegantiksi ei niistä tosin voinut sanoa yhtäkään. Valitsin pienehkön ja mahdollisimman eleettömän mallin, joka on lisäksi kevyt ja käteen sopiva. Työtasollamme nököttää nyt OBH Nordica.

keskiviikko 29. helmikuuta 2012

IHANUUKSIA HOPEALAUTASELLA



Ei ehkä sentään ihan hopealautasella, mutta teräslautasella ainakin. Huomasin yhtäkkiä, että Stockmannin helmikuiset kanta-asiakasetusetelit ovat menossa vanhoiksi. Kipakasta flunssasta huolimatta raahauduin konsernin lippulaivamyymälään hyödyntämään perheemme 60 euron arvoiset edut. Lisäksi minulla oli vielä käyttämättä töistä jouluna saatu 100 euron arvoinen lahjakortti.

Päätin käyttää rahat haaveilemaani Sarpanevan teräslautaseen, josta kerroin edellisessä postauksessani. Tai tarkkaan ottaen ostin niitä kaksi - suurinta kokoa. Toivottavasti mies ei lue tätä kirjoitusta. Hänelle näytin vain yhden. Koska ostoksia täytyi kertyä yhteensä 300 euron edestä, ostin miehelle hänen tarvitsemansa uuden sähköhammasharjan, itselleni parfyymin (vanha on ihan totta lopussa) sekä vielä lahjan ystävälle.

Tiedoksi kaikille, joiden etusetelit ovat käyttämättä: Stockmannilla kerrottiin, että setelien voimassaoloaikaa on poikkeuksellisesti jatkettu ensi sunnuntaihin. Eli vielä ehtii!

Koska suurin osa perheestämme on flunssan kourissa, oli mies ostanut kaupasta kaikkien flunssalääkkeiden Äitiä: mustaherukkamehua. Pääsin heti kokeilemaan miten Timo Sarpanevan Tsaikka-lasit sopivat hänen saman aikakauden tuotantoa (1971) olevalle teräsvadilleen
Ystävän lahjapaketista tuli mielestäni niin raikas ja soma, että laitoin tähän kuvan siitäkin.
Lempiparfyymiäni en ihan helposti vaihada. Välillä kokeilen jotakin muuta, mutta jostain syystä mikään muu ei tunnu ihan omalta.

maanantai 27. helmikuuta 2012

MITÄ MINUN TEKISI MIELI?

Hurskastelevana hetkenä saatan väittää, että en ole mitään vailla. Tarkempi (ja rehellisempi) sydämen tutkiskelu kuitenkin osoittaa, että tavaranhimo pitää ihmistä hellittämättömässä otteessaan. Listasin tähän muutamia ensimmäisenä mieleeni tulevista asioista, jotka löytyvät haaveiden hankintalistaltani.

Ilmari Tapiovaaran mustat Domus-tuolit sopisivat täydellisesti työhuoneeseemme. Kaiken lisäksi niissä on erinomainen istua. Hankintaa hidastaa vain hinta: 470 euroa kpl! Käytetyt yksilöt ovat yleensä kunnostusta vailla.

Timo Sarpanevan iso Steel-vati (tai itseasiassa kaksi sellaista) poistaisivat kattausongelmat pitkäksi aikaa. Coctail-palat, leivokset ja hedelmät näyttäisivät kaikki yhtä hyviltä. Vadilla olisi mukava tarjoilla vieraille tervetuliaiskuohuviinit tai glögit. Entä sitten jouluinen asetelma kynttilöistä ja kävyistä?

Haluaisin hankkia ruokailutilaamme kookkaan taideteoksen. Ehkä käännyn Taidelainaamon puoleen. Siellä teoksen voi maksaa vähitellen kuukausivuokrina. Tässä vuoden nuoren taiteilijan Ari Pelkosen upea työ.

Tässä Kristiina Kellokosken grafiikkaa. Hauskan teoksen nimi on "Uni". Kuva lainattu Helsingin Taiteilijaseuran sivulta.



Ja vielä ne iki-ihanat Josef Frankin kankaat. Voisin hankkia tyynyn lukutuoliin ja lampunvarjostimen samaa kuosia. Silloin hinta pysyisi vielä kohtuullisena.
Kuva Svensk Tenn



Eikä tässä ole tietenkään vielä kaikki. Pari kaunista mattoa ja muutama ihan lamppu löytyisi helposti.

lauantai 25. helmikuuta 2012

TERVEISIÄ TALVILOMALTA

Apua! Missä näistä minä asun?


Olemme kotona taas. Lähdimme Vuokatista kohti kotia eilen puolilta päivin ja noin kahdeksan tunnin ajomaratonin jälkeen kurvasimme kotipihaan. Tai olisimme kurvanneet, jos olisimme päässeet. Ajoväylän pihaan tukki liki metrin korkuinen jäätynyt lumivalli. Toisin kuin muualla pääkaupunkiseudulla, meillä Vantaalla aurataan viipymättä jopa meidän piskuinen kotikatumme. Lunta riitti luonnollisesti itse pihassakin. Miesväki loi ensi hätään ripeästi kapean polun, jota pitkin ruokatavarat ja äiti saatiin sisälle. Valmiiksi saatu iltapala ehti odottaa hyvän tovin ennen lumimiesten sisälle tuloa.

Lomareissumme meni todella mukavasti. Ehdimme nauttia ulkoilusta (opin viimein löytämään lukemattomista lomahuoneistoista omamme), ystävien vierailuista sekä puhtaasta laiskottelusta. Innostuimme katsomaan urakalla joululahjaksi saatua Salaisten kansioiden DVD-boxia. "Hallitus ei myönnä asiaa" ja "Totuus on tuolla ulkona" ovat tällä hetkellä suosittuja sloganeita perheessämme.

Esikoinen arveli, että tämä oli hänen viimeinen hiihtolomansa perheen kanssa. Abiturientilla on kuulemma jo muuta tekemistä. No, se jää nähtäväksi. Hämmästyttävintä tällaisissa reissuissa on se, miten paljon sutjakkaampaa lasten mobilisointi on kotiin palattaesssa kuin reissuun lähdettäessä. Minkäänlaisesta etukäteispakkaamisesta tai muusta sellaisesta on turha haaveilla ennen matkaa - etenkään jos matkustusvälineenä on oma auto ja lapset tietävät, ettei matkalta ole mahdollista myöhästyä. Mutta kun perillä aletaan puhua kotiinpaluusta, paljastuu pojistamme uskomaton määrä oma-aloitteisuutta ja vastuunottokykyä. He ovat vapaaehtoisesti tyhjentämässä jääkaappia ja viemässä roskia. Kaikki mikä nopeuttaa kotiinpääsyä ja kavereiden tapaamista edes hiukan, sujuu nuorilta miehiltä kuin tanssi. On tietysti ilo huomata, että tällaista uinuvaa potentiaalia on olemassa. Olisi hauskaa, jos sen saisi aktivoitua useammin.

perjantai 17. helmikuuta 2012

NUORET JA VANHAT



Viikko on ollut todella kiireinen, vaikkakin mukava. Lomaa edeltävä aika töissä on aina erityisen touhukasta. Lisäksi iltaisin on ollut paljon ohjelmaa. Keskiviikkoilta kului teatterissa. Me vanhat (mieheni ja minä) kävimme katsomassa Kari Hotakaisen teokseen Huolimattomat pohjautuvan näytelmän Ryhmäteatterissa. Kontrasti edelliseen teatterielämykseemme, upeissa lavasteissa esitettyyn Kansallisteatterin Saiturin jouluun oli melkoinen: Ryhmäteatterin produktio oli ylistyslaulu sille, miten vähällä voi tehdä paljon. Muutama taitava näyttelijä, olemattomat lavasteet - esitys kuitenkin vangitsi katsojat mukaansa vastustamattomasti. Lähdimme kotoa väsyneinä, kiireisinä ja jopa hiukan haluttomina. Kotiin tulimme virkistyneinä.

Eilisilta taas kului ihastelemassa vanhojen tansseissa pyörähteleviä nuoria. Olimme taas tunteiden vietävinä, mutta tunteet olivat tällä kertaa erilaisia kuin edellisiltana teatterissa. Kauniiden ja iloisten nuorten ihastelu sai ainakin minut yhtä aikaa liikuttuneeksi, onnelliseksi ja haikeaksi.

Nyt sitten pitäisi pakata. Aamulla suuntaamme loman viettoon Vuokattiin. Katinkullassa viihtyvät teinitkin. Itsekin tulee ulkoiltua ja liikuttua. Kirjapino onkin jo pakattu.

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

ELÄMÄ JÄRJESTYKSEEN 2


Ollessamme köyhä opiskeleva nuoripari, pidimme tarkkaa kirjaa menoistamme. Kun muutuimme köyhäksi työssäkäyväksi pariksi, kirjaaminen vähitellen hiipui ja loppui viimein kokonaan. Joskus katselemme ihmeissämme tiliotteita ja luottokorttilaskuja ja ihmettelemme, minne kaikki rahat oikein menevät. Emmehän ole hankkineet pitkään aikaan oikeastaan mitään.

Vuoden vaihtuminen aina ryhdistää ihmistä ja niinpä mekin päätimme tammikuun alussa aloittaa tulojen ja menojen tarkan kirjaamisen excel-taulukkoon. Yrityksemme oli vilpitön, mutta homma epäonnistui alkuunsa. Jo 1.tammikuuta kaupan kuitti lensi marketin roskikseen, eikä miehellä ollut aavistustakaan paljonko rahaa oli mahtanut kulua. Kipinä uuden, järjestelmällisen elämän ideasta jäi kuitenkin elämään. Seurailen harvakseltaan pariakin talousaiheista blogia ja toisessa niistä mainittiin ohimennen Balancion-niminen ohjelma, jolle kaikki tiedot tuloista ja menoista voidaan noutaa suoraan pankki- tai luottokorttitilien tiedoista. Kokeilukuukausi on ilmainen ja minä innostuin heti. Parin päivän kuluttua sain aina epäluuloisen siippanikin luovuttamaan tunnistetietonsa.

Ohjelma on ihana! Se lajittelee suurimman osan menoeristä automaattisesti oikeisiin osastoihin. Tietenkin kysymyksessä on kone, eikä se voi tietää jos olet K-kaupasta ostanut kukkia ruokatavaroiden lisäksi. (K-kauppaan maksetut maksut kirjautuvat ruokamenoihin.) Klappi on kuitenkin niin pieni, ettei se haittaa. Toimivuutta lisää se, että kun kerran olet korjannut jonkin kirjauksen, niin ohjelma muistaa sen aina jatkossa. Myös kokonaan uusia luokkia voi luoda, Esimerkiksi minä erottelin kaikki mökkikulut omaksi luokakaseen. Oli kiinnostavaa nähdä, paljonko kahden asumuksen ylläpitäminen oikein maksaa.

Tottakai oman rahankäyttönsä näkeminen lahjomattomina, paljaina summina tuntuu myös armottomalta. Samalla on kuitenkin mahdollista löytää myös säästökohteita. Itse olin ällistynyt siitä, kuinka paljon rahaa vuodessa käytän kirjoihin. Kokeilkaa - jos uskallatte.

www.balancion.com

tiistai 14. helmikuuta 2012

ELÄMÄ JÄRJESTYKSEEN 1

Luin lehdestä, että ammattimaiset professional organizerit lisäävät suosiotaan jatkuvasti. Kaikkien suomalaisten järjestäjien äidin Anne Luoman luennoille ja kursseille jonotetaan. Emme enää selviydy tavararöykkiöidemme kanssa.

Tuntuu mahdottomalta tehtävältä erottaa tarpeellinen ja tarpeeton: "Tämä lelu oli nuorimmaiselleni niin tärkeä." "Tuo maljakko on ainoa muisto nuoruudenystävästä, vaikkakin ruma sellainen" "Ajasta iäisyyteen siirtynyt tätini pahastuisi jos näkisi, että vien 30 vuotta kaapissa pölyttyneen kynttilänjalan kirpputorille." Lista on loputon. Entä sitten, jos tavaroiden pois laittaminen alkaa kaduttaa? Kerran yritin etsiä kirpputorilta takaisin ostettavaksi yöpaitaaa, jonka olin sinne vähää aikaisemmin itse vienyt. Äiti oli sen sentään minulle ommellut.

Ammattilaisen apuun turvautuminen tässä asiassa tuntuu kuitenkin kohtuuttomalta. En kai minä sentään mikään uusavuton ole? Saisinkohan jonkun ystävän innostumaan vastavuoroisesta amateur organizer -palvelusta? Kävisimme tavaroita yhdessä läpi vuorotellen kummankin kodissa. Toiselta voisi saada tarvittavaa suhteellisuudentajua tavaran tarpeellisuuden ja merkityksellisyyden arvioinnissa. Lisäksi uskon, että hommasta voisi tulla hauskaa kahvitaukoineen kaikkineen. Samalla molemmat saisivat jonkun, jota syyttää kun pois heitetty yöpaita alkaa itkettää.


Kun ostaa kauniita kukkia, voi siisteydestä vähän tinkiä.

lauantai 11. helmikuuta 2012

PIENI KIERROS SISUSTUSKAUPOISSA

Käväisin eilen rautakauppareissulta palatessani parissa lähiseudun sisutusliikkeessä. Kohteina olivat Boknäsin myymälä sekä pikkuputiikki Inside Variston kauppakeskus Viisarissa. Boknäsissä ei ole tullut piipahdettua aikoihin ja Insidea olen varta vasten vältellyt menetettyäni siellä huomattavia rahasummia. Aikaa kului tälläkin kertaa paljon suunniteltua enemmän ja kotiin tultuani sain tyytyä yksinäiseen päivälliseen.

Tällaisella retkellä on aina syytä pitää kameraa mukana. Kauppoja kierrellessä ja tuotteita vertailtaessa unohtuu helposti, mitä on missäkin ollut tarjolla. Kuvien avulla kierroksen antia voi vertailla ja arvioida kotona kaikessa rauhassa. Kuvien avulla on mahdollista kysyä myös muiden mielipidettä. Esimerkiksi meillä mies ei suin surminkaan halua lähteä mukaan tämän kaltaiselle retkelle, mutta haluaa kuitenkin tietää, mitä minä kulloinkin suunnittelen.
Laitan muutamia inspiraatiokuvia teidänkin nähtäväksenne.

Mukavaa viikonlopun jatkoa!

Boknäsin tyyli on minun makuuni paikoin liian runsas (etenkin ranskalaiskalusteiden kohdalla), mutta tämä rauhallinen oleskeluryhmä miellytti silmääni. Erityisesti pidin tilaa ryhdistävistä art deco -henkisitä kromijalkaisista lasipöydistä. Kattovalaisin on näyttävä ja hauska. Idea on sama kuin kerinpuissa: varjostin voidaan vetää suppuun.

Onko teillä tilavaa kuistia? Boknäs

Yksinkertainen idea, kaunis lopputulos. Joulun aikaan alhaalta avoimen lampunjalan voisi täyttää vaikka kävyillä. Boknäs

Musta väri korostaa puhdasta muotoa. Boknäs

Tämä kuva päätyi mukaan siksi, että meillä itsellämme on melkein samanlainen tuoli, noin 25 vuotta sitten kirpputorilta hankittu. Tuoli on parhaillaan uudelleen verhoiltavana ja tällä kertaa juuri - nahalla! Boknäs

Glencheck-ruudut nojatuolissa ovat piristävä idea. Boknäs

Inside on pieni kauppa täynnä kauniita tavaroita: huonekaluja, valaisimia, astioita, kodintekstiilejä...

Tämä linnunpesää muistuttava epäsymmetrinen valaisin on ihana. Kaunis muoto ja materiaali pääsisivät paremmin oikeuksiinsa rauhallista taustaa vasten. Inside

Vaarana on, että tämänkaltaisesta liikkeestä aina tarttuu mukaan jotakin "pientä". Inside

Tuollaiset tabletit sopisivat loistavasti tammiselle ruokapöydällemme, vai mitä? Inside

torstai 9. helmikuuta 2012

LEIVINUUNI


Muuttaessamme uuteen kotiin runsas vuosi sitten saimme samalla elämämme ensimmäisen leivinuunin. Uuni on muhkean vuolukivitakkamme yhteydessä. Ensimmäinen ajatukseni massiivisesta takkauunistamme oli sen purkaminen. Tilalle halusin kauniin, valkoisen, suoralinjaisen takan. Mietin myös takan pinnoittamista, mutta röpelöpintaiset muhkeat kulmakivet muodostuivat sen suunnitelman esteeksi. Kun takkaa sitten ruvettiin käyttämään lämmitykseen viime talven kipakoilla pakkasilla, huomasin katselevani kivikuvatusta aiempaa suopeammin - jopa hyväksyvästi. Vuolukiven lämmönvarauskyky on kiistaton.

Leivinuuni on sen sijaan saanut säilyttää koskemattomuutensa. Kuopuksemme on tosin haaveillut pizzan paistamisesta oikean uunin pehmeässä lämmössä aina siitä lähtien, kun kiinteistönvälittäjä asunnon esittelytilaisuudessa maalaili pojalle kiviuunipizzan ylivertaisuutta.

Tänään sitten päätimme, että lämmitämme uunin ensimmäistä kertaa ja testiruokana valmistamme kauan odotettua Italian herkkua. Neljän tunnin ahkeran lämmityksen jälkeen pizzat nostettiin uunin lämpöön. Hyvältä maistuivat. Ruokajuomaksi nautimme inkivääriolutta, mikä sai miehen ja minut nostalgisesti muistelemaan Viisikon seikkailuja (tai pikemminkin heidän retkieväitään).

Uunin jälkilämpö valitettavasti valuu hukkaan, kun ohraryynit jäivät ostamatta. Kahdeksan minuutin kaurahiutaleita tuskin kannattaa hauduttaa uunissa läpi yön. Onnistunut leivinuunikokeilu herätti meissä pientä ylpeyttä. Ratkaisimme jopa sen kaikista suurimman mysteerin: mistä tietää, milloin uuni on sopivan lämmin? No - huomasimme, että uunissa on lämpömittari.

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

PIDÄTTEKÖ OSTEREISTA?

Sunnuntain Helsingin sanomissa ilmestyi Luokkakuvia-nimisen juttusarjan päätösosa. Sarjassa käsiteltiin yhteiskuntaluokkien merkitystä nyky-Suomessa. Viimeisen kirjoituksen aiheena oli luokkaerojen näkyminen ruokapöydän antimissa. Lehden mukaan se mitä syödään, on tullut erityisen tärkeäksi asiaksi koulutetulle keskiluokalle. Ruuan halutaan olevan terveellistä, luonnonmukaista, eettistä, esteettistä ja herkullista. Haastateltavina oli lauantaiostoksiaan tekevää yliopisto- ja kulttuuriväkeä. Suunnitteille oli herkkuja ainakin riistasta, ankanrinnasta ja kuhasta. Blinikausikin taitaa jo olla käsillä.

Jäin miettimään lukemaani. Olemmeko itse tuota koulutettua keskiluokkaa? Ehkä. Haluamme myös syödä terveellistä ja hyvän makuista ruokaa. Suosimme reilun kaupan tuotteita. Eroja kuitenkin löytyy. Kampasimpukat, fenkoli, hienot juustot ja karitsa eivät meidän perheessämme ole tavanomaista ruokaa edes viikonloppuisin. Ne kuuluvat juhlahetkiin. Viikottainen kauppalistamme on loppujen lopuksi tylsänpuoleinen: runsaasti vähärasvaisia maitotuotteita, kurkkuja, tomaatteja, paprikoita, salaattia, kohtuuhintaisia hedelmiä, paistijauhelihaa, broileria ja lohta, leipää, kinkkua, juustoa...

Itse pidän erityisen paljon perinteisistä arkikeitoista. Tullessani töistä väsyneenä ja nälkäisenä en tiedä parempaa, kuin lautasellinen höyryävää jauhelihakeittoa juustonäkkäri seuranaan.

tiistai 17. tammikuuta 2012

EKSOTIIKAN KATOAVAISUUDESTA



Tilasin kolmeksi kuukaudeksi viikonloppu-Husarin lähinnä esikoisen iloksi ja inspiraatioksi. Ruotsin kirjoitukset ovat syksyllä ja jotain olisi tarpeen tehdä. Ostelen muutenkin silloin tällöin ruotsin- ja englanninkielisiä lehtiä ja kirjoja. Vieraskieliset dekkarit pitävät kielitaitoa yllä varsin tehokkaasti, eikä kukaan sisustusharrastaja selvinne pelkällä kotimaisella alan lehtitarjonnalla.

Olen kuitenkin huomannut, ettei vieraskielinen painettu teksti tuota lapsilleni minkäänlaisia jännittäviä väristyksiä. Itse en milloinkaan unohda lukion kieliluokkien amerikkalaisia ja saksalaisia aikakauslehtiä, jotka toivat tullessaan tervehdyksen Suuresta maailmasta. Ei haitannut, vaikka opettaja oli leikannut Der Spiegelin seulaksi. Opettaja oli nimittäin poistanut etukäteen kaikki kuvat, "joista teidän vanhempamme saattaisivat pahoittaa mielensä". Mitähän ne kuvat muuten mahtoivat oikein olla?

Time ja Newsweek tuoksuivatkin erilaiselta, eikä paperikaan ollut samanlaista kuin Avussa ja Annassa. Parhaiten mieleen ovat jostain syystä jääneet mainokset. Pystyn edelleen, yli 30 vuoden jälkeen, näkemään silmieni edessä Etiopian Airlinesin lehti-ilmoituksen kuvankauniit lentoemännät. Lehtiä selaillessamme me, pienen paikkakunnan lukiolaiset, olimme varmoja, että tuo kaikki ihanuus odottaisi meitä vielä jossakin. Moneen paikkaan olen sittemmin päässytkin, mutta Etiopian Airlinesilla en ole koskaan päässyt lentämään.

Niin, sitä Husaria luen pääasiassa vain minä; mies vilkaisee satunnaisesti joitakin kiinnostavimpia juttuja. Lopetin jo lehtipinon kasaamisen pojan huoneeseen.