sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

ELÄINTEN GEENIPANKKI JA KESÄJUHLAT

Ulkona paistaa ihana heinäkuun aurinko, mutta siitä nauttiessa ei voi olla samalla ajattelematta, miten hirveällä tavalla monen ihmisen kesän vietto katkesi naapurissamme Norjassa. Kuulemme varmasti pian, mitkä olivat tekijän vaikuttimet joukkosurmaan ryhtymiselle.

Kesälomasta huolimatta (tai sen tähden) olen ollut kovasti kiireinen. Blogikin on ollut päiväkausia päivittämättä. Piipahdin loppuviikosta pariksi päiväksi kaupunkiin hoitamaan asioita. Samalla katsastin, miten esikoisemme pärjää asustaessaan ensi kertaa yksin kotona. Ihan hyvin näköjään. Äidistä vain tuntuu haikealta.

Mökkipaikkakunnallamme vietettiin eilen Koirakuu-festivaalia. Osallistuimme miehen kanssa tapahtumaan liittyvälle opastetulle kiertoajelulle. Retki oli todella mielenkiintoinen. Painopiste oli seudun maineikkaassa historiassa, mutta pääsimme tutustumaan myös tämän päivän maatilan elämään. Tila on erikoistunut maame alkuperäisrotujen säilyttämiseen. Aitauksista löytyy mm. nautoja, kanoja, lampaita, vuohia ja hevosia. Isäntäväki teki tätä työtä koko sydämestään ja eläinten hyvinvointi oli heille kaikki kaikessa. Iltapäivällä lähdimme vielä ystäväperheen perinteikkäisiin kesäjuhliin. Yöpymään emme tällä kertaa jääneet, vaan ajoimme puolilta öin kotiin nukkumaan.

Kiireet jatkuvat tulevallakin viikolla. Vietämme ensi lauantaina miehen kanssa yhteisiä viisikymppisiä noin 60 hengen voimin (täytimme molemmat vuosia jo talvella, mutta juhlimme vasta nyt). Tarjoilut on tilattu paikallisesta pitopalvelusta, mutta puuhaa tuntuu riittävän silti. Yritän kuitenkin ehtiä myös blogin pariin.

En malta olla liittämättä mukaan vielä muutamaa ihanaa eläinkuvaa eiliseltä kiertoajelulta. Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!


Nämä söpöliinit edustavat suomalaisia alkuperäisrotuja; eivät ehkä ole huippuluokan maidontuottajia, mutta selviävät tarvittaessa niukoissakin oloissa.

Paavo jos kuka on todellinen vanha pukki. Olemuksessa on ikiaikaista arvokkuutta.

Nämä kanat ja kukko ovat laitilalaista rotua. Munat voivat olla ruskeita tai vaalean vihreitä(!).

tiistai 19. heinäkuuta 2011

MINIÄ VIERAILEE POHJANMAALLA

Kaksi päivää appifaarin luona kuluivat todella nopeasti. Häntä ja muitakin Seinäjoen seudun sukulaisia oli taas todella mukava tavata. Koko maanantain olimme retkellä. Tunnen hävettävän huonosti ruotsinkielistä Pohjanmaata, joten kävimme nyt Uudessakaarlepyyssä ja Pietarsaaressa. Molemmat olivat todella viehättäviä kaupunkeja. Uudessakaarlepyyssä sijaitsee Topeliuksen syntymäkoti, jossa vierailimme.

Lounaan jälkeen jatkoimme Pietarsaareen. Siellä sijaitsee arktinen museo Nanoq, jossa esitellään arktisten alueiden elämää sekä Pohjoisnavalle ja Etelänapamantereelle suuntautuneita tutkimusretkiä. Mies on erityisen kiinnostunut juuri tästä aihepiiristä, joten museovierailu oli itsestäänselvyys. Itseäni ilahdutti erityisesti Pietarsaaren vanha rakennuskanta, jota vaalitaan huolella. Sattumalta osuimme kaupunkiin juuri, kun siellä vietettiin Jaakonpäivien markkinoita. Olisittepa nähneet kaiken sen ihanan, mitä siellä myytiin, mm. kauniita vanhoja huonekaluja ja käyttötavaraa sekä suloisia käsitöitä ja tekstiilejä. Oli varsinainen suoritus selviytyä torilta ostamatta mitään. Tykkään puhua ruotsia ja Pietarsaaressa siihen olisi tarjoutunut loistava tilaisuus, mutta perisuomalainen ujous iski. Pärjäsihän siellä suomellakin, mutta olen sitä mieltä, että ruotsia kannattaisi käyttää aina kun siihen on mahdollisuus. No, se oli omaa tyhmyyttä.

Laitan mukaan pari retkikuvaa, sekä myös kuvat Seinäjoen Törnävän kirkosta ja hautausmaalta, jotka muodostavat todella kauniin miljöön.

Törnävän kirkko muistuttaa satulinnaa
Kahden sukupolven miehet, 50- ja 83-vuotiaat, hautausmaan polulla
Topeliuksen syntymäkoti Uudessakaarlepyyssä

Kun pietarsaarelainen portinpieli näyttää näin mielenkiintoiselta, on aivan pakko kurkistaa sisään...
Sisäpihalla odotti varsinainen idylli!

lauantai 16. heinäkuuta 2011

LOMALAUANTAI

Tänään on taas riittänyt sadetta ja ukkosta. Aamupäivällä mies oli vapaaehtoisena auttamassa Satakunnan kansansoudun kirkkovenekuntia kahvipaikalle. Ja kastui - tietenkin.


Minusta tuntui tänään sadetta pidellessä ensimmäistä kertaa sitten viime talven, että haluan sytyttää kynttilöitä. En vain löytänyt tuikkukätköäni mistään näin keskellä kesää. Pari kynttilää oli sentään saatavilla.



Ukkossään hämärässä elävä valo näytti oikein kauniilta. Koska kauppaankaan ei jaksanut lähteä, niin päivällinen korvattiin halloumi-salaatilla: sallaattia, kurkkua, tomaattia, halloumia, mansikoita ja cashew-pähkinöitä. Päälle vielä valmista tai itse tehtyä balsamico-kastiketta. Nam!



Lauantai-illan päätteeksi kävimme vielä kuopuksen kanssa katsomassa uuden Harry Potterin naapuripaikkakunnalla. Vaikka olimmekin kaikki yhtä mieltä siitä, ettei filmi yltänyt kirjan tasolle, oli sitä ihan viihdyttävää katsoa. Aamulla lähdemme kohti Seinäjokea ja appifaaria katsomaan. Toivottavasti ehdin kirjoittaa jotain sieltäkin käsin.

perjantai 15. heinäkuuta 2011

TYKKÄÄN HYLLYISTÄ

Tykkään hyllyistä. Hyllyt ovat käteviä säilytyspaikkoja. Niiden päälle on vaivatonta laittaa tavaroita  ja etsittävä asia on hyllyllä heti nähtävissä. Hyllyille on myös mukava asetella kauniit esineet näkyville. Voin vaihdella tavaroiden paikkoja hyllyillä moneen kertaan, kunnes niiden rytmi miellyttää silmääni. Erityisesti rakastan kirjahyllyjä. Vierailullakin on mukava tutkiskella ystävien kirjakokoelmaa - muiden kirjat näyttävät usein vielä kiinnostavammilta kuin omani.

Tällaisessa hurlumhei-perheessä hyllyt kuitenkin aiheuttavat helposti ongelmia. Niille on kertakaikkiaan liian helppo laittaa tavarat vain saadakseen ne pois käsistään. Kauniiden esineiden rytmi muuttuu hetkessä rompekasan kakofoniaksi. Kirjahyllyyn eksyy teekuppi ja maksamaton lasku. Silti en luovu hyllyistä. Kaikkea ei voi kätkeä kaappeihin.

Tämän työpöydän ääreen kesäkotimme edelliset asukkaat jättivät meille kaksi muovista baarituolia. Kaipasin lisää säilytystilaa ja lahjoin poikani rakentamaan pöydän alle hyllyn. Yksi kori on kauhoille ja paistinlastoille, toinen leiville ja kolmas muovikelmulle, leivinpaperille jne. Kunnostin kirpputorilta löytyneet jakkarat varatuoleiksi. Hyllyn alta niille löytyi sopiva kolo.

Tämä hylly odottaa tulijaa heti tuulikaapissa. Säilytän siinä esineitä, joilla on muistoarvoa ja jotka mielestäni sopivat mökkimme henkeen. Juuri tällä hyllyllä on suuri riski täyttyä uistimista, pingispalloista, työhanskoista, aurinkolaseista ja kaikesta muusta.

torstai 14. heinäkuuta 2011

PORISSA NÄHTY TIIKERI!

Walesin tiikeri Tom Jones esiintyi tänään Porin Jazzissa. Lähdimme miehen kanssa matkaan hieman ennakkoluuloisina, mutta uteliaina. Täytyy tunnustaa, että Sir Thomas yllätti: hän on todella hyvä laulaja ja karismaattinen esiintyjä. Bändi oli loistava, konsertin ohjelmisto monipuolinen ja hyvin rytmitetty ja Tompan itseironinen huumori hauskaa. Toivottavasti itse jaksaa vielä reilun parinkymmenen vuoden kuluttua edes puolet siitä, mitä Tom Jones tänään.

Vain yhtä jäimme muun yleisön kanssa kaipaamaan. Viimeisin menestyshitti Sex bomb jäi Kirjurinluodolla kuulematta.

Mä kuuntelen Tomppaa... Jazz-tyttö on palannut onnellisena kotiin. Päälläni on muuten upouusi Bandoleran tunika, joka sopi hyvin Kirjurinluodon rentoon tunnelmaan.

tiistai 12. heinäkuuta 2011

MUUTAMA RIVI UUPUNEELTA SHOPPAILIJALTA

Terveisiä Helsingin Stockmannilta sekä ainakin 25:stä pienemmästä putiikista, joissa vierailin. Kotiin kannoin vain Ritva Fallan pistaasinvihreän neuletakin (-50%), jota on mukava joskus töissä käyttää. Mutta ei siis mitään järisyttävän ihanaa, jota olisi halunnut kokeilla uudestaan heti kotiin tultua.

Alkumatkasta mies oli mukana ja hänelle löydettiinkin hyvin istuvat farkut ja paita. Olin hiukan kateellinen, mutta hyvähän se on, etteivät vaateostokset ole kaikille perheessä ongelma. Minulle kaikki vaatteet ovat aina liian pitkiä. Tavallisen mitoituksen vaatteet ovat myös usein jostain kohtaa liian kapeita tai sitten esimerkiksi slimmaus osuu liian alas. Kun sitten menen päättäväisesti isojen tyttöjen kauppaan, minulle tullaan usein ystävällisesti sanomaan, että heidän vaatteensa on tarkoitettu kookkaammille naisille. Mistä minun pitäisi vaatteeni ostaa?!!

Pidän kovasti esimerkiksi Max Maran mallistosta (liian nafteja) sekä Max Maran isosta siskosta Marina Rinaldista (turhan isoja). Mutta kauniita ovat molemmat, kuten kuvista näkyy.

Kuva Max Mara

Kuva Marina Rinaldi

maanantai 11. heinäkuuta 2011

KAUPUNGISSA KÄYMÄSSÄ

Olemme pitkästä aikaa kaupungissa. Olimme joka tapauksessa tulossa tänään asioita hoitamaan, mutta aamulla saimme iloisen uuden syyn tuloomme. 16-vuotiaalle nimittäin tarjottiin kahdeksi viikoksi kesätöitä karkkitehtaalla: hänestä tulee nallekarkkien hämmentäjä (ymmärtääkseni karkit tahtovat liiallisen ilmankosteuden vuoksi tarttua toisiinsa). Työ alkaa aamuisin kello kuusi ja kestää kahteen. Lisäksi häntä pyydettiin sattumalta tänä samana päivänä puutarhakukkien kastelijaksi perheeseen, jossa hän on hoitanut samaa hommaa aikaisemminkin. Menestys kasaantuu;)

Tarkoituksemme oli palata mökille jo huomenna, mutta viivymme nyt keskiviikkoon saakka. Isä on vähän huolissaan poikansa heräämisvalmiuksista näin keskellä kesälomaa ja haluaa olla paikan päällä katsomassa kaksi ensimmäistä aamua. Taidan kierrellä huomenna vähän kaupoissa. Alennusmyyntejä luulisi olevan vielä vähän jäljellä.

Moni on kysynyt minulta makuuhuoneemme päätyseinän sävystä ja täältä kotoa löysinkin oikean värikoodin. Se on Y467 Tikkurilan värikartasta. Itse kutsun seinää mudan väriseksi; se on jonkinlainen harmaan ja beigen sekoitus. Tässä vielä kuva:

sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

IKÄÄNTYMISEN ONNI...



Kerroin jo aiemmin päivälehtiriippuvuudestani. Parasta minusta on pitkä aamiainen sunnuntai-Hesarin kanssa. Erityisen nautinnollista on, jos lehden artikkeleista vielä syntyy hyvä keskustelu puolison kanssa.

Tänään minut sai erityisesti innostumaan toimittaja Anna-Stina Nykäsen juttu iän merkityksestä. Luin sitä posket hehkuen. Tulin nimittäin juuri viime kuluneella viikolla sanoneeksi miehelleni, että 50 täytettyäni minusta tuntuu, että kaikki muuttuu vain koko ajan paremmaksi. Saman ikäinen mieheni totesi, ettei jaa tunnettani. Ehkä syy on temperamenttieroissa.

Tottakai fyysinen vanheneminen harmittaa minuakin. En niinkään huomaa ikääntymistä vielä jaksamisessa, mutta ulkonäkömuutokset ovat vääjäämättömiä. Mutta vaikka posket ja leuanalus roikkuvat, on ihanaa spatseerata ympäriinsä kaikki kerätty tieto ja elämänkokemus mukanaan. Haittapuolena on, että huomattavasti itseään nuorempien tietotaitoon saattaa suhtautua epäillen. Muistan elävästi, miten mieleeni hiipi hienoinen huoli hoidon laadusta kun kävi ilmi, että lääkäri on nimeltään Jesse. Hän osoittautui oikein osaavaksi. Ja oli vielä nuori ja komea!

Samalla sivulla Anna-Stina Nykäsen jutun kanssa oli Pekka Hakalan kirjoitus ikuisen elämän tavoittelusta. Kiinnostavalta kuulosti venäläisyntyisen tiedemiehen Aleksandr Bolonkinin idea aivojen koko tieto- ja tunneinformaation kopioimisesta ja sen siirtämisestä ruumiista tehtyyn ehtaan kopioon. Siinä loistava mahdollisuus pitkään elämänkokemukseen ilman raihnaista ja ryppyistä ruumista. Tekniikan kehittäminen vienee kuitenkin niin kauan aikaa, ettei siitä ole iloa minulle.

Parempia innovaatioita odotellessa kävin kysymässä lääkäri Piotr Sikorskilta Helsingin Cityklinikalta jotain helppoa ja nopeaa apua röpsähtäneeseen leuanaluseeni. Ajattelin esimerkiksi jotain pikkupistosta, sädetystä tai muuta sellaista. Tuo mukava lääkäri huokaisi ja totesi, että pienin mahdollinen apu olisi rasvaimu yhdistettynä kasvoja kohottaviin kartiolankoihin. Kartiolangat ovat vähän sama kuin takavuosien väkäslangat, jollain tapaa kehittyneemmät vain. Lähdin kotiin leuka lerppuen. Päätin vain hymyillä vähän useammin.

lauantai 9. heinäkuuta 2011

ROMPETORILLA

Hopeasauma parkissa vanhan omenapuun katveessa

Paikkakunnalla järjestettiin tänään rompetori. Sinne oli päästävä. Meitä lähti matkaan autontäysi porukkaa: Mies ja minä sekä pojat ja vanhemman pojan tyttöystävä. Matkalla poikkesimme vielä pankkiautomaatille nostamaan käteistä - rompetorilla kelpaa vain riihikuiva raha.

Perillä hajaannuimme kunkin suunnatessa askeleensa henkilökohtaisen kiinnostuksensa mukaan. Lopetellessani kierrostani olin varsin tyytyväinen omaan rahankäyttööni. Olin ostanut vain Kimble-pelin työpaikalleni rikkoutuneen tilalle ja rahaa oli kulunut 1,8 euroa. Sitten puhelin soi ja mies ilmoitti tarvitsevansa kahvirahaa. Juuri nostettu käteinen oli jo kulunut viimeistä senttiä myöten, vaikka mies väittää olevansa perheessämme se, joka ei välitä tavarasta eikä etenkään sen ostamisesta. Selvisi, että rahat olivat kuluneet polkupyörän ostoon. Ja millaisen polkupyörän! Kysymyksessä on luultavasti ainakin 50 vuotta vanha polkupyöräkaunotar. Rungossa on tyylikäs teksti "Hopeasauma". Pyörä on tukeva ja hyväkuntoinen. 70 euroa eivät varmasti menneet hukkaan.

perjantai 8. heinäkuuta 2011

MISTÄ NIITÄ SÄVY SÄVYYN -PERHEITÄ OIKEIN SAA?

Kuvassa tänään ostamani tyynynliina sekä pyyhkeitä "sävy sävyyn"
Ostin tänään lakanat Casa Lino -nimisen life style -putiikin alesta. Sain alle puoleen hintaan kaksi laadukasta Espritin pussilakana-tyynynliina -settiä. Parasta oli, että niissä on tismalleen samaa harmaanruskeaa sävyä, kuin kaupunkikotimme makuuhuoneen takaseinässä - hieman tummempana vain. Näin jo sieluni silmillä kauniin, kutsuvan vuoteen, jonne päivän päätteeksi on nautinto vetäytyä hyvän kirjan kera.

Iloni alkoi kuitenkin hieman laimentua, kun aloin muistella perheemme arjen todellisuutta: kauneimmatkin lakanasetit alkavat ensionnen jälkeen hajaantua: esikoinen on ottanut käyttöön parisängyn tyynynliinan, toinen pussilakana on ollut yövieraalla ja löytyy lakananvaihtohetkellä pyykkikorista. Kuopus kieltäytyy nukkumasta tyylikkäissä joululahjalakanoissaan: mummulta peritty, jo hoikan rikkinäinen peitonpäällinen on niin ihanan pehmeä. Sitäpaitsi itse ommeltua jalkapallotyynynliinaa ei voita mikään.

Sama meno jatkuu pyyhkeiden kanssa. Viime syksynä päätin tehdä täydellisen pyyheuudistuksen: ostin jokaiselle perheenjäsenelle kahdet kappaleet uusia pyyheliinoja. Jokaisella on oma värinsä, mutta tietenkin niin, että värit sopivat toinen toisiinsa sekä pesutilojen värimaailmaan. Samalla uusittiin käsipyyhkeet ja matot. Pari kuukautta sujui hienosti ja ilahduin harmonisesta näkymästä joka aamu suihkuun mennessäni.

Sitten tapahtui jotakin. Naulakkoon alkoi jälleen hiipiä vanha riemunkirjava pyyhekokoelma; olinhan säästänyt osan vanhoista pyyhkeistä vierasvaraksi ja uimahallikäyttöön. Silmäni ei enää saanut levätä, mutta pyyhkeiden käyttäjät olivat kyllä tyytyväisiä. Rivistössä näkyi kummitädin etelänmatkalta tuoma riemunkirjava karttapyyhe, miehen nuoruudenpäivinään Väli-Amerikasta tuoma kauhtunut jättiläismäisellä papukaijankuvalla koristettu pyyheliina sekä vohvelikankainen luomus, jonka aikoinaan kauniit pitsit olivat jo revenneet.

Alkaa tuntua siltä, että minun perheeni ei oikein ole sävy-sävyyn ainesta. Olen jopa alkanut ajatella, että ehkä virheetöntä sävymaailmaa tärkeämpää onkin se, että voi nauttia isoäidin pumpulinpehmeäksi kuluttamasta lakanasta tai että itseään kuivaillessaan voi samalla muistella nuoruutensa retkiä Guatemalassa. Täytyy tunnustaa, että itse käytän mökillä froteepyyhettä, jonka äiti osti minulle pikkutyttönä aloittaessani uimakoulun. Siitä on nukka jo kokonaan kulunut, mutta en luovu siitä koskaan.

torstai 7. heinäkuuta 2011

NAISTEN PANKKI

NP logo

Olen seurannut kiinnostuneena kaikkea Naisten pankkia koskevaa uutisointia. Idea on mielestäni loistava. Naisten pankkihan esimerkiksi auttaa kehitysmaiden naisia hankkimaan ammattikoulutuksen, myöntää mikorolainoja oman yrityksen perustamiseen sekä järjestää luku- ja kirjoitustaidon opetusta. Kesäkuussa Helsingin sanomissa oli artikkeli, jossa kerrottiin Naisten pankin varoilla tehtävästä käytännön työstä. Siinä mm. Naisten pankin tuella lukutaidon hankkinut perheenäiti kertoi asian merkityksestä omalle elämälleen niin vaikuttavasti, että jouduin nieleskelemään liikutuksen kyyneliä. Kun luku- ja kirjoitustaito ovat itsestäänselvyyksiä, ei niiden todellista merkitystä arjen toimintakyvylle ja mahdollisuuksille todella ymmärrä.

Jo silloin kesäkuun alussa ajattelin, että tähän minäkin haluan osallistua. Tänään, kuukauden kypsyttelyn jälkeen, sitten sitouduin Naisten pankin kuukausilahjoittajaksi. Kuukausittaisen summan voi määritellä kuinka pieneksi tahansa tai sitten voi halutessaan antaa kertalahjoituksen.

Käykäähän katsomassa osoitteessa

www.naistenpankki.fi

keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

TALKOOPÄIVÄ

Pihastamme kaadettiin viime viikolla suuri koivu. Tänään saimme ystävän puutalkoisiin, joissa rungonpätkistä päästiin klapiasteelle. Minulle lankesi ikiaikainen talkooemännän muonitustehtävä. Kyläilemässä ovat myös pojan kaksi 16-vuotiasta kaveria, eikä heidän ravinnontarpeensa ole ainakaan vähäisempi kuin talkoomiesten.

Lähdin heti aamulla ostamaan mansikoita, koska halusin tehdä iltapäiväkahville kesän ensimmäisen mansikkakakun. Mökkipaikkakuntamme ihanuuksiin kuuluvat lukuisat paikalliset mansikkatilat. Marjat saa kohtuuhintaan ja ne ovat aina samana päivänä poimittuja.

Lounaaksi en odotetusti tarjonnutkaan uusia perunoita, vaan intialaista kanakastiketta salaatin ja tumman riisin kanssa. Söimme isommalla terassillamme, jonne mahtuu helposti kymmenenkin ruokailijaa. Sinne päästäkseen on vain kierrettävä puoli taloa. Onneksi en ole ihan huono delegoimaan. Ruuan jällkeen ajoin nuorison beach volley -kentälle ja aloitin kakun teon. En koskaan käytä mitään kermavaahdonpursottimia, vaan levitän kuorrutteen hyvin suuripiirteisesti veitsellä. Olin erotellut kauneimmet mansikat erilliseen kulhoon tarkoituksenani käyttää ne kakun koristeina. Poistuin hetkeksi paikalta ja palatessani kuppi oli tyhjä! Luulen, että vain aikuinen mies pystyy olemaan hoksaamatta noin ilmeistä asiaa. Kaikesta huolimatta kakku maistui oikein hyvältä.

Onneksi saimme talkooapua!


Täällä on hyvä syödä kauniilla säällä

Terassi on melko tuulinen. Käytän pihalta keräämiäni kauniita kiviä lautasliinojen painoina.

Kakusta tuli aivan minun näköiseni.

Sitten vain kahvitarjotin ulos ja kakulle!

tiistai 5. heinäkuuta 2011

MEILLÄKIN ON PUUTARHATONTTU



Meidänkin pihallamme asuu puutarhatonttu. Se on vain muutaman sentin pituinen ja asettunut ikivanhan omenapuun koloseen. Sain sen lahjaksi pikkutyttönä noin 45 vuotta sitten. En usko, että kenenkään tarvitsee sen vuoksi liittyä "Vihaan puutarhatonttuja" -ryhmään.

Lupasin blogissani käsitellä myös puutarha-asioista, vaikka en mikään viherpeukalo olekaan. Kukkapenkeissäni rehottavat rikkaruohot siinä missä perennatkin. Siirtelen kasveja paikasta toiseen aivan liian usein. Nähdessäni jonkin ihastuttavan uuden kasvituttavuuden liikkeessä tai ystävän kukkapenkissä, haluan välittömästi sitä myös itselleni, vaikka tilaa tai soveliasta kasvupaikkaa ei olisikaan.Värimaailmaa olen sentään pyrkinyt rajaamaan erilaisiin vaaleanpunaisen sävyihin, valkoiseen ja siniseen. Nappasin näytteeksi muutaman kuvan kesäkotimme tämänhetkisistä kukkijoista.
Näiden hehkuvan väristen liljojen siemeniä kälyni sai Israelin serkultaan. Tänä vuonna liljakukkoja on ollut vaivaksi asti.

Jalopähkämöitä on sade hakannut.

Kuvassa viimeiset pionit, harjaneilikoita, kesäpikkusydämiä ja taaimmaisena kurjenpolvia.

Iso neilikkaruusumme melkein menehtyi viime talvena. Vain yksi oksanhaara selviytyi.

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

maanantai 4. heinäkuuta 2011

SIEDÄTYSHOITOA SOTKUALLERGIAAN?

Olen vähitellen lueskellut viime viikolla kirpputorilta ostamaani sisustuslehtipinkkaa. Tänään selatessani helmikuu Divaani-lehteä ilahduin kirjailija Miina Supisen artikkelista Sottapossun tunnustuksia. Oli nautittavaa lukea, miten Miina S. oli huomannut ystävän luona kyläillessään tunnelman muuttuvan yhtäkkiä jäätäväksi. Lopulta selvisi, että syynä oli hänen pöydän syrjälle jättämänsä banaaninkuori. "Jälkeenpäin ajatellen temppuni olikin todella sikamainen, joissakin asunnoissa banaaninkuoren jättäminen lojumaan on törkeydessään melkein sama kuin niistäisi nenänsä verhoihin. Meillä taas banaaninkuori keittiönpöydällä ei herättäisi minkäänlaista negatiivista huomiota päiväkausiin." Minua tämä tilitys huvitti suuresti. Luulen, että perheessämme eletään lähempänä kirjailija Supisen edustamaa mallia. Tosin banaaninkuoret alkavat todella nopeasti haista.

Minä kyllä rakastan järjestystä ja siisteyttä. Jostain syystä en vain pysty ylläpitämään niitä. Nautin suunnattomasti siivousurakan jälkeisestä hetkellisestä täydellisen siisteyden hetkestä ja päätän pyhästi, että koskaan enää ei sotku tee pesää ihanaan kotiimme. Voin selviytyä kunnialla seuraavaan päivään, mutta sitten... Työpöytäni kaaos on työyhteisöissäni aina ollut legenda. Kerran kauan sitten kollegani jopa peitti pöytäni loman ajaksi suurella kankaalla, ettei se olisi pilannut yleistä näkymää. Toisaalta paperini eivät yleensä ole hukassa, vaan löydän ne kasojen ja pinojen uumenista melko sutjakkaasti.

Miina Supinen pohtii myös mielenkiintoista käsitettä sotkunsietokyky. Tämä toleranssi on eri ihmisillä erilainen, mutta Supinen arvelee, että se olisi myös kehitettävissä. Ehkä niin, mutta olen huomannut, että myös saman henkilön sotkunsietokyky vaihtelee huomattavasti tilanteesta riippuen. Joskus kotimme sotkuisuus lietsoo aviomieheni primitiiviseen raivoon, kun minä vain naurahdan kepeästi koko jutulle ja huiskautan samalla suuripiirteisen huolettomasti kättäni osoittaakseni kuinka vähän asiasta välitän. Joskus asia taas on aivan päinvastoin: tulen kotiin väsyneenä ja stressaantuneena mielessäni ainakin tuhat tekemistä odottavaa asiaa. Perillä kolme miestä oleilee kaikessa rauhassa infernaalisen kaaoksen keskellä ikäänkuin eivät ollenkaan näkisi ympärillään levittäytyvää hirveyttä. Alan tietysti heti haukkua ja sättiä heitä ja saan vastauksesksi vilpittömän hämmastyneitä katseita. Kysymys taitaakin olla loppujen lopuksi enemmäni omien päidemme sisäisistä sotkuista, kuin kotimme järjestyksestä. No, ehkä ei kuitenkaan pelkästään siitä. Huomaan esimerkiksi tuntevani joskus polttavaa häpeää siitä, kun joku poikiemme kaveri, joka tunnetusti on supersiistin kodin jälkeläinen, pääsee yllättämään meidän asuntomme sen syvimmässä alennustilassa. Pelkään kai, että lapsiparka jakaa kauhukokemuksensa vanhempiensa kanssa.

Onneksi on kotitalousvähennys ja ammattitaitoisia siivoojia - tosin sotkut on silti selvitettävä itse.

Tässä kaksi tänään otettua autenttista kuvaa kesäkodistamme. Arvatkaapa kumpi on "ennen" ja kumpi "jälkeen"!



sunnuntai 3. heinäkuuta 2011

UNELIAS SUNNUNTAI TARJOSI JATKOA KULTTUURIVIIKONLOPULLE

Päivä oli tänään mukavan lämmin. Tukahduttava helle oli poissa. Ystävät, jotka eilen olivat kanssamme Vanhojen kirjojen päivillä, tulivat luoksemme yöpymään. Tänään seurustelimme kaikessa rauhassa. Tunnelma oli miltei unelias. On mukava olla joskus ilman mitään ohjelmaa. Edes ruuanaliton suhteen ei otettu mitään paineita. Uudet perunat, grillipihvit ja salaatti terassilla ovat kesällä ihan käypä vierastarjoilu. Lapsetkin rauhoittuivat. Kummallakaan ei ole juuri nyt kaveria käymässä. Toinen käytti aikansa lukemiseen toisen huoltaessa kalastusvälineitään.


Kuopus rentoutuu riippumaton rauhassa

Ystäviemme polkupyörät jäivät eilen Sastamalan asemalle ja lähdimme viemään heitä sinne autolla ajatuksena samalla vieraillla Tyrvään pyhän Olavin keskiaikaisessa kirkossa, jonka tuhopolton jälkeiset korjaustyöt valmistuivat lopullisesti vasta viime kesäksi. Kirkko on korjattu perinteisin menetelmin ja materiaalein tulipaloa edeltäneeseen asuun, mutta näyttävät koristemaalaukset on teetetty kahdella nykytaiteilijalla: Kuutti Lavosella ja Osmo Rauhalalla. Kirkossa oli juuri alkamassa opastus, mikä oli tarpeen. Maalausten monikerroksista symboliikkaa olisi vaikea hahmottaa ilman asiantuntevaa opastusta. Pidin molempien taiteilijoiden töistä, mutta rakkauteni muinaista Egyptiä kohtaan sai minut ihastumaan erityisesti Osmo Rauhalan maalauksiin, joiden tyyli toi mieleeni faraoiden Egyptin kuvataiteen.


Osmo Rauhalan luomistyö-aiheisia maalauksia

Kuutti Lavosen Ristin tie -sarjaa

lauantai 2. heinäkuuta 2011

VANHAN KIRJALLISUUDEN PÄIVILLÄ

Olin tänään miehen ja parin ystävän kanssa Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä. On aina mukavaa käydä paikassa, joka on täynnä hyviä (käytettyjä!) kirjoja ja kirjojen ystäviä. Tämän vuoden teemana oli kirjallisuus ja rikokset. Aihetta lähestyttiin monesta näkökulmasta. Ohjelmassa oli luentoja niin plagioinnista, kirjavarkauksista, kuin rikoksista kirjojen aiheena. Kävimme seuraamassa kahden dekkaristin, ruotsalaisen Åke Edwardsonin ja suomenruotsalaisen Marianne Peltomaan keskustelua. Se kävi hyvästä kielikylvystä. Kirjailijat kertoivat muun muassa, mistä ammentavat aiheensa ja henkilöhahmonsa.

Tietysti tuli tehtyä myös kirjaostoksia. Esittelen kuvateksteissä omat kolme ostostani. En ole elämässä mikään yhden tien kulkija ja se näkynee myös kirjavalinnoissani. Lisäksi vanhempi poikamme sai tuliaisiksi uudemman käännöksen Salingerin Sieppari ruispellossa -kirjasta ja nuorempi Ahmed Ahne -sarjakuvakirjan. Lisään vielä muutaman kuvan ja sitten uppoudun uusiin kirjoihini.


Dekkaristit Åke Edwardson ja Marianne Peltomaa keskustelemassa

Luettuani takatekstin Jorge Amadon Ihmeiden markkinoista en voinut vastustaa kiusausta. Latinalaisamerikkalaisen maaginen realismi on aina ollut heikkouteni. Marquesin Sadan vuoden yksinäisyydestä se aikoinaan alkoi... Ostoksen hinta oli 8 euroa.

Näin vähän aikaa sitten kirjakaupassa 1200-luvulle sijoittuvan historiallisen romaanin, jossa runoilija ja tiedemies Omar Khaijam oli yksi päähenkilöistä. Sillä kertaa se sai jäädä vielä kauppaan. Kohta menen kyllä ostamaan sen. Romaani yhdessä professori Jaakko Hämeen-Anttilan henkilöhistorian kanssa takaa nautittavan lukupaketin. Hinta 10 euroa. Kun ennen kirjapäiviltä lähöämme esittelin ostoksiani seuralaisilleni, innostui samassa pöydässä sattumalta istunut 88-vuotias hurmaava herrasmies lausumaan ulkomuistista useita Khaijamin runoja. Se kruunasi päiväni!

Älkää hämmästykö! Viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä ostoksenani esittelen Mika Kallioisen teoksen Rutto & rukous. Tartuntataudit esiteollisen ajan Suomessa. Kirjassa esitellään yleisimmät tartuntataudit, niiden vaikutukset ihmisten elämään, leviämismekanismit, hoitomahdollisuudet jne. Todella mielenkiintoista ainakin minusta, jota kiinnostaa historia erityisesti arkielämän näkökulmasta. Toisaalta suurilla tautiepidemioilla on ollut vaikutusta myös kokonaisten kulttuurien kehittymiselle. Tämän säästän syyspimeille takan ääreen. Hinta 12 euroa.

perjantai 1. heinäkuuta 2011

KAUNISTA TURHUUTTA ETSIMÄSSÄ

Lahjapuoti Mimmiinassa Kokemäellä alkoi ale. Sinne oli tietysti päästävä. Pieni liike on täpötäynnä ihania sisustus- ja lahjaesineitä. Alennuksetkin ovat reiluja. Minulla on tapana ostaa tuliaisia ja lahjoja varastoon. Sillä tavalla vieraisille tai juhliin lähtö on stressittömämpää. Täydensin viime kesänäkin lahjahyllyäni Mimmiinassa. Aina tietysti tulee ostettua itsellekin jotakin pientä. Tällä kertaa selvisin siltä osin onneksi pelkillä viinilasintunnistimilla (miksi niitä oikeasti kuuluu kutsua?). Nyt on siis ainakin pari joululahjaa valmiina.

Käväisin myös kirpputorilla ostamassa sisustuslehtiä. On hyvä idea viedä vielä uudet, mutta jo luetut lehtensä kirpparille myytäväksi. Minä ainakin ostan niitä mielelläni.

Mimmiinassa riittää ihanuuksia

"Viinilasintunnistimet"