Kun mieheni kanssa olimme pienten poikien isä ja äiti, oli isänpäiväaamu kovin erilainen kuin nyt. Oli vielä melkein aamuyö (tai ainakin siltä tuntui), kun heräsin pienten käsien leipomiseen kyljessäni ja kosteaan kuiskaukseen. "Äiti herää! Isää täytyy onnitella." Könysin pystyyn ja kahvinkeitossa tuntui olevan melkein liiaksikin auttavia käsiä. Tarkoin varjellut lahjapaketit kaivettiin piiloistaan ja jännittyneiden onnittelijoiden ilo oli ainakin yhtä iso kuin päivänsankarilla itsellään.
Tänään olin laittanut herätyskellon soimaan ja keittiössä oli humisevan hiljaista työntäessäni valmispaistopatongit uuniin ja ladatessani kahvinkeitintä. Vasta kun aamupala oli tarjottimella valmiina, kävin herättämässä teinit. Heidän kunniakseen on sanottava, että ylösnousu sentään tapahtui tavanomaista ripeämmin. Onnittelulaulumme ei ehkä kuulostanut kovin kauniilta, mutta onnittelulaulu se oli sekin. Ja isä muisti esittää asianmukaisen yllättänyttä. Kun olimme hetken seurustelleet sängyllämme, kuului kuopuksen kysymys: "Joko mä voin mennä?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti