Otsikko kuulostaa aivan Mari Jungstedtin dekkarin nimeltä, vai mitä? Aiheena se tuntuu olevan valitettavan ajankohtainen. Tänään oli varmasti kuluneen syksyn pimein päivä. Yritän teeskennellä, että valon puute ei vaikuta minuun, mutta tänään siitä ei enää ollut apua. Töissä tuntui, ettei luokkaa saa valoisaksi millään. Kotiin lähtiessä tyhjällä parkkipaikalla vilkuilin pystyyn nostettujen kauluksien lomasta, ettei kukaan syöksy pimeyden keskeltä kimppuuni.
Aamuista sentään selviydyn herätyslampun lempeällä avustuksella. Jos ette vielä ole tutustuneet kyseiseen kapineeseen, niin suosittelen lämpimästi. Valon herättämä ihminen on nopeammin toimintakykyinen. Pilkkopimeässä rämisevä herätyskello synnyttää ainakin minussa tunteen, että herään syvällä kaivon pohjalla. Ajatus edessä olevasta työpäivästä tuntuu sellaisella hetkellä kestämättömältä.
Pimeän päivän kunniaksi (tai siitä huolimatta) otin kotiin tultuani muutaman kuvan jouluvaloin koristellusta havukorista. Sain langoltani muhkean pussillisen havunoksia, joilla täytin suuren pajukorin. Se saa nyt korvata vanhan kotimme kauniin valaistun marjakuusen, jota pikkuisen ikävöin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti