keskiviikko 21. syyskuuta 2011

PUHETERAPIAA


Kävin kuopuksen kanssa puheterapeutilla. Pojan ärrä sorahtaa samaan tapaan kuin maamme äidillä. Lisäksi hän on kehittänyt omintakeisen puhetyylin, jossa huulet eivät liiku eikä suuta avata. Tuotoksesta on välillä vaikea saada selvää. Päätin, että on korkea aika tehdä asialle jotakin. Ensi vuonna mies menee jo yläkouluun. Vastaanotolla käynti ei perustunut molempien osapuolien vapaaehtoisuuteen, mutta sain lopulta mukaani myös itse terapia-asiakkaan.

Saimme kotiin pienen päivittäin tehtävän harjoitusohjelman, joka ei millään ottanut käynnistyäkseen. Yritin positiivista lähtökohtaa eli lahjontaa. Kerroin, että kauan odotettu kirjasarjan päätösosa oli viimein ilmestynyt kauppoihin ja ostaisin sen heti, kun kaksi viikkoa päivittäisiä viiden minuutin harjoitustuokioita olisi täynnä. Poika totesi, että niin paljoa hän ei sentään kirjaa kaivannut. Sitäpaitsi hän voisi hankkia sen myöhemmin omilla rahoillaan tai toivoa kummitädiltä joululahjaksi. Jäljelle jäivät vain vanhat hyviksi havaitut kasvatuskeinot: kiristys ja uhkailu. Vaihtoehtoina olivat harjoitusten tekeminen tai kahden viikon viihde-elektroniikkakielto.

Aloitimme harjoittelun. Minä toimin valmentajana. Valmennettava makasi sohvalla silmät kiinni yrmeän ja piittaamattoman näköisenä. Esilukijan ääni soi yhä metallisempana ja toistot sohvan syövereistä muuttuivat yhä epäselvemmäksi mörähtelyksi. Silmiini osui puheterapiapapereiden ohje: "Väsynyttä ja halutonta lasta on turha pakottaa harjoittelemaan." Lapseni oli sekä väsynyt, että ennen kaikkea haluton. Ohjeistus jatkui: "Harjoittelun tulisi olla kaikille mukavaa ja leikinomaista." Mukavaa ja leikinomaista? Miten varhaisteinin ärrä-harjoittelusta tehdään mukavaa ja leikinomaista! Löytyykö videopeliä, jossa mikrofoniin oikein lausuttu r saa pään lentämään vastapuolen soturin harteilta?

Päätin jatkaa pelkkä sitkeys aseenani. Tänäänkin harjoiteltiin. Kolme ja puoli minuuttia ei ehkä ole paljon, mutta vuodessa sekin voi tuottaa tulosta.

maanantai 19. syyskuuta 2011

KUULUNKO PELOTTAVIIN SISUSTAJIIN?

Tämän päivän Helsingin sanomissa oli Virpi Salmen kirjoittama hauska kolumni, jonka otsikkona oli "Pelottavat sisustajat". Virpi Salmi kirjoittaa siitä hämmästyttävästä ilmiöstä, että nainen, joka ei ilmoita harrastukseskseen sisustamista, on tänään harvinainen poikkeus. Tästä syntyvä ensimmäinen mielikuva on hänen mukaansa lähinnä pelottava: sisustuksen harrastaja vaihtaa kodin kalusteita ja tekstiilejä jatkuvasti uusiin, kaataa tuon tuosta väliseiniä ja kaikki hänen kädestään tipahtava muodostaa ikään kuin vahingossa huolettoman taiteellisen asetelman. Siltä kieltämättä minustakin näyttää, kun hienoisen kateuden vallassa lueskelen alan näyttävimpiä blogeja. Salmi kuitenkin toteaa realistisesti, että nämä tapaukset ovat eräänlaisia alansa triathlonisteja verrattuna siihen sisustusharrastajien suureen enemmistöön, joiden harrastus rajoittuu sisustuslehtien selailuun ja niiden pohjalta kumpuavaan kevytmieliseen haaveiluun.

Juuri tällaista ei niin vakavasti otettavaa suunnittelmien tekemistä tarkoitin aiemmin kirjoituksessani Tuhlaajaäiti. Siksi perheenikin hermoilee ihan turhaan. Toisaalta lehtikirjoitus sai minut miettimään, onko harrastukseni käymässä vakavammaksi. Aloitin nimittäin viime viikonloppuna sisustussuunnittellukurssin. Heti ensimmäisellä kerrralla saimme kotiläksyksi oikean pienen tilasuunnitelman laatimisen. Kurssilla oli kyllä todella mukavaa ja aika kului kuin siivillä. Oli mahtavaa keskustella sisustusasioista muiden aiheesta kiinnostuneiden kanssa. Perheeni miesväki ei ole tällä saralla oikein altista keskusteluseuraa.

En ole kuitenkaan vielä lähellekään triathlonisti - mutta ehkä käyn jo säännöllisesti lenkillä.

Kotiläksyt on tehtävä. Seuraavaksi saamme suunnitella jotakin itse valitsemaamme.

Yksi sisustuskuva sentään: otin viimein käyttöön kesä-alesta ostamani Espritin lakanat (-60%). Tuntuu, että tänne on päästävä lukemaan hyvää kirjaa!

torstai 15. syyskuuta 2011

HABITARE



Käväisin tänään Habitare-messuilla. Kokemus jäi vähän haaleaksi, koska ystävä ei työkiireiltään päässyt seuraksi. Sisustusmessu-tapahtuma on juuri niitä tilaisuuksia, joiden anti moninkertaistuu kokemuksen jakamalla. Kaksi ja puoli tuntia hurahti kuitenkin nopeasti ja esitekassit alkoivat jo tuntua painavilta.

Mitään huikaisevan ihanaa uutta en messuilla nähnyt - joitakin hauskoja ideoita kylläkin. Yksi hurmaavimmista oli koiran muotoinen lamppu. Se voisi olla omiaan vaikkapa valaisemassa öistä kulkureittiä kylpyhuoneeseen.




Siirrettävästä puutarhasta ehdin nähdä kuvan jo jossakin lehdessä, mutta livenä se oli vieläkin hauskempi.



Oletteko harmitelleet hauskoja pikkupulloja, joissa lasten on ainakin joskus välttämätöntä saada jogurttinsa? Kuopuksen päivähoitopaikassa niistä keksittiin askarrella tonttuja, mutta että joku on ideoinut niistä näin kauniin lampun!

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

TUHLAAJAÄITI


Äiti! Sinä tuhlaat meidän perheen kaikki rahat! Näin parahti nuorimmaiseni, kun elävästi maalailin tulevia remonttisuunnitelmia miehelleni. Esikoinen liittyi keskusteluun muistuttaen, että kakkosauton hankinnasta hänen ajotuntejaan varten on jo käytännössä sovittu. Mieskin jo huolestui: Barcelonan lennot syyslomaksi on jo varattu ja maksettukin, mutta miten rahat riittävät muihin matkakuluihin?

Minua ei huoleta tippaakaan. Suunnitelmat ovat aivan eri asia kuin niiden konkreettinen toteuttaminen. Asiat tietenkin tehdään sitä tahtia, kuin rahat riittävät. Ideoita on kuitenkin aina hyvä olla takataskussa, eikä niiden kehitteleminen ja asioista selvän ottaminen maksa mitään. Ajan myötä nämä ideat vielä jalostuvat - paremmiksi toivon mukaan.

Olen parhaillaan todella mojovan flunssan kourissa. Töissäkäynnin lisäksi ei juuri muuta jaksa. Tällaisina päivinä sisustus- ja puutarhasuunnitelmien kehitteleminen on mitä parasta viihdykettä hyvän dekkarin lukemisen ohessa. Perhe voi kuitenkin hyvillä mielin nukkua yönsä rauhassa. Kaikkea ei tarvitse toteuttaa heti. Osan voi jättää vaikka lokakuun puolelle:)

Syksyinenkin kukkapenkki voi vielä olla kaunis. Yhtenä sairauspäivinä syntyneenä suunnitelmana on korvata takana häämöttävä harva pensasaita tuija-aidalla.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

TYÖTÄ JA HUVITUKSIA

Vietimme viikonlopun mökillä. Oli mukavaa, että pitkästä aikaa pääsimme sinne koko perheen voimin. Pojat ovat jo niin isoja, että ainakin toisella tahtoo aina olla joitain omia menoja. Pari päivää hurahti nopeasti puuhaillessa. Puut oli saatava liiteriin, omanat poimittava ja ruohot leikattava. Minä syyslannoitin puutarhaa ja keittelin omenoista hilloa. Kävin ostamassa lannoitetta paikallisesta Agrimarketista. Siellä oli mukava syystempaus. Kauniissa koreissa oli eri omenalajikkeita maisteltaviksi. Tarpeellinen mahdollisuus, jos suunnitelet omanapuiden ostoa. Tarjolla oli myös kotitekoista omenakääretorttua ja kahvia sekä omenatuoremehua. Puutarhaosastot ovat helposti näin syyskuussa hiljenemään päin. Tuolla tavalla meno varmasti piristyy. Hyvät kahvit juotuaan kuka tahansa on alttiimpi ostoksille.

Kesäpaikkamme lähellä on Puurijärven-Isosuon kansallispuisto, joka on Suomen parhaita paikkoja lintuharrastajille. Itse en ole mikään bongari, mutta tapaamme käydä keväällä ja syksyllä ainakin kerran nauttimassa näkymistä. Iltapäivän sää oli tänään ihana ja lähdimme termospullon kanssa katsomaan, josko joku yli lentäneistä kurkiauroista olisi poikennut lepäämään Isosuolle. Kurkia emme nähneet, mutta alkusyksyn maisema oli todella kaunis ja sudenkorentoja oli valtavasti. Yritän ehtiä käydä paikalla uudestaan hieman myöhemmin syksyllä.

Kiikareita tarvitsee harvoin, mutta täällä ne ovat välttämättömät.

Tässä maisemassa silmä todella lepäsi.

Miksi kahvi maistuu aina paremmalta luonnossa?

perjantai 2. syyskuuta 2011

FRAKKIA ETSIMÄSSÄ

Kävin eilen illalla vanhemman poikani kanssa frakkivuokraamossa. Kerta oli elämäni ensimmäinen. Poika tiesi, että varaus vanhojen tansseja varten on parasta tehdä hyvissä ajoin. Sovitusaika oli tilattu jo elokuun alussa.

Tunnelma vuokraamossa oli yllättäen milteipä juhlava. Satunnaisten sulhasmies- ja bestman-kävijöiden lisäksi asiakaskunta muodostui hiukan keskenkasvuisista nuorista miehistä keski-ikäisine äiteineen. Ilmassa väreilivät poikien jännitys ja epävarmuus (miten nämä napit oikein kiinnitetään!) ja äitien kokema liikutus. Miten vasta äsken vaunuissa työnnellyt pienokaiset yhtäkkiä peilailevat itseään lakeerikengissä ja frakissa? Kyllä siinä silmäkulma kostui. Lohdullisen muistutuksen siitä, että aikuisuuteen kuitenkin on vielä aikaa, toivat yksitavuisina mörähdellyt vastaukset sekä aina välillä äiteihin kohdistetut kysyvät katseet. Tuntui hyvältä, että olemme vielä tarpeellisia.

Me äidit keskustelimme vilkkaasti. Kokeneemmat jakoivat auliisti vinkkejä meille noviiseille. Totesimme myös, että tässä tilanteessa on verratonta etua olla pojan äiti. Tyttären varustaminen vanhojen tansseihin tulisi huomattavasti kalliimmaksi. Meillä ei vuokrafrakin lisäksi tarvita muuta kuin isoisän vanha ulsteri ja purkki hiusvahaa.

Kamera valitettavasti unohtui kotiin. Täysin aiheeseen sopimattomana kuvituksena liitän tähän kuvan valmiista pihavarastostamme. Lukkoseppä on vielä parasta aikaa tekemässä osuuttaan.

Rännit ja sähköt vielä puuttuvat, mutta sisällön puolesta varasto on jo täynnä:)

torstai 1. syyskuuta 2011

TERVEISIÄ LOVIISASTA JA MUUTA MUKAVAA

Myöhäiset terveiset Loviisan vanhat talot -päiviltä! Itä-Uudellamaalla vietettiin sunnuntaina kesän viimeistä huumaavaa hellepäivää ja pikkukaupungin omien "asuntomessujen" suosio oli taattu. Olen vuosia haaveillut pääseväni käymään tässä tapahtumassa, jossa vieraat pääsevät kurkistamaan ihan oikeisiin koteihin. Samalla tarvitsevat saavat remonttineuvoja ja uusia ideoita. Tänä vuonna unelmastani tuli totta, kun sain ystävästäni oivallista ja tämänkaltaisissa tilanteissa välttämätöntä seuraa. Kokemukset on voitava jakaa jonkun kanssa.

Uskomattominta oli nähdä se valtava työmäärä, jonka ihmiset ovat valmiit tekemään voidakseen asua vanhassa, ehkä jo purkutuomion saaneessa talossa. Kaikesta vaivannäöstä huolimatta lopputuloskin on aina epävarma. Talot olivat toinen toistaan viehättävämpiä ja rakkaudella sisustettuja. Kauniit puutarhat noudattivat talojen tyyliä. Kuvittelin, että vierailut näissä kodeissa kasvattaisivat "haluan 200 vuotta vanhan talon" -kuumettani entisestään, mutta yllättäen opinkin jotain uutta itsestäni. Arvostan aivan liikaa arjen käytännöllisyyttä asuakseni tuollaisessa sympaattisessa talovanhuksessa, jossa huonejärjestys ei useinkaan palvele nykypäivän elämäntapaa ja osa neliöistä hukkaantuu erilaisiin välitiloihin. Loviisalaistaloissa oli ihana käydä, mutta minulle sopii paremmin oma alle kymmenen vuotta sitten rakennettu kotini.

Tämä mieltymykseni toimivuuteen on tullut muutenkin näkyväksi viime aikoina, kun keittiötämme on työstetty käytännöllisemmäksi. Ikuisena esteetikkonakin olen valmis tinkimään ulkonäköseikoista, jos keittiöpuuhat saadaan näppärämmiksi. Nyt kohennustyöt alkavat olla valmiit ja iltaisin on mennyt aikaa pahvilaatikoiden purkuun. Blogipäivityskin on siksi viipynyt.

Tässä muutamia kuvia Loviisasta.

Kaunis asetelma yksinkertaisista aineksista

Kodikasta ja ehdottomasti talon tyyliin sopivaa

Puutarhakasvitkin oli valittu harkiten

Tämä talo oli mielestäni suloisin kaikista.

Kurkistus saman talon pihapiiriin. Sisällä talossa emme valitettavasti päässeet käymään. Talon emännällä ei kuitenkaan ollut mitään meitä kurkistelijoita vastaan. Hän kertoi pihaa rakennetun 15 vuotta.