On ylioppilaskirjoitusten aika. Poikani, joka on tulevan syksyn abiturientti, on selvästi sähköistynyt. Kohta hän joutuu ajattelemaan, että seuraavat edessä olevat kirjoitukset ovat jo sellaiset, joissa hän on itse mukana. Tulevaisuuden suunnitelmiinkin olisi saatava jotain selvyyttä.
Kun katselen esikoistani, joudun hämmennyksen valtaan. Muistan kuin eilisen päivän ajan, jolloin itse olin abiturientti (vain 33 vuotta sitten!). Siinä vaiheessa olin jo hyvin aikuinen. Minulla oli runsaasti elämänkokemusta ja sen myötä näkemystä ja harkintakykyä. Sen sijaan oma lapseni on ryhtymässä abiksi melkein heti esikoulun lähtölaulun loputtua. Hänen edellytyksensä itsenäiseen päätöksentekoon ilman äidin ja isän ohjausta ja valvontaa ovat olemattomat. Hän on ehdottomasti suojelun tarpeessa. Ja ennenkaikkea: hän on ollut luonamme vasta aivan vähän aikaa.
Mies huomasi vielä yhden olennaisen muutoksen runsaan 30 vuoden takaiseen aikaan verrattuna. Abiturienttia vanhemmat olivat siihen aikaan todella vanhoja, suorastaan toiselta aikakaudelta kuin lapsensa. Tämäkään ei pidä tänä päivänä ollenkaan paikkaansa. Me vanhemmat olemme (mielestämme) ajan hermolla ja täydessä iskussa.
Kaikesta tästä voisi päätellä, että abiksi tullaan nykyään aiempaa nuorempina. Mutta kun tarkkaan lasken, olin minäkin 17-vuotias aloittaessani viimeisen vuoteni lukiossa.
Kun näin otsikon, ajattelin, että nyt tulee joku mehevä parisuhde(sotku)juttu, mutta eipäs ollutkaan. Ihanan koskettava pohdiskelu lapsen kasvusta. Ihan sydämeen koski ajatella tulevaa. Vuodet vierivät niin nopeasti, ettei edes huomaakaan.
VastaaPoistaValua Kuvasa: Hauska tuo mielleyhtymäsi - ehkä täytyy vielä kirjoittaa tuollainen mehevä parisuhdejuttu, eiköhän sellainenkin löytyisi:) Aika menee tosiaan kauhean nopeasti. Joka hetkestä pitäisi yrittää nauttia. Ai ai, tämä kuulosti kyllä hurskastelulta. Kyllä niitä vähemmän nautittaviakin hetkiä perhe-elämässä riittää.
PoistaHei! Löysin tänne Preferitan blogista:)
VastaaPoistaIhan samaa vuorpuhelua olen käynyt esikoisen kohdalla, nyt keskimmäisen ja edessä on junior.
Aika rientää,mutta minusta nuorilla on ihana luottamus tulevaan, ilman suurempi paineita,huoltakaan.Me vanhemmat olemme jo eri mieltä:)
Täytyypä lukea blogiasi tarkemmin!
Terveiset muuten lapista!Meillä alkaa olla kevään merkit ilmassa:)
Tervetuloa Lennu ja kiitos Lapin terveisistä! Olet ihan oikeassa. Sitä paitsi on parempi, että huolehtijoina olemme me vanhemmat ja nuoret menevät rohkeasti eteenpäin.
PoistaMeillä lapset ovat 33-, 25- ja 19-vuotiaita. Kyllähän nuo selviävät joistain asioista ihan hyvin, esim. osaavat jo valita omat vaatteensa aamuisin. Isommissa asioissa tarvitaan äidin neuvoja. Aina ja ikuisesti, luulen minä. Mitä lapset ajattelevat, onkin toinen juttu.
VastaaPoistaHyvä kuulla Pirkko, että edes jotkin asiat alkavat sujua. Sanopa sinä, kun sinulla on jo pitemmälti kokemusta, että miten välttämättömien neuvojen antaminen lapsille toteutetaan sujuvimmin sitten, kun he ovat naimisissa ja perheellisiä?
PoistaEi taida olla mitään tapaa, mikä ei ärsyttäisi lapsia. En ainakaan ole keksinyt.
Poista:) Näin se taitaa olla. Poikasi voi ehkä olla eri mieltä, ainakin ohjauksen tarpeesta. Hyvää abikevättä hänelle!
VastaaPoistaKiitos Tuire! Poika ei ole tainnut vielä itse huomata tätä kirjoitusta. Odotan mielenkiinnolla mahdollista palautetta:)
PoistaHyvää abi-kautta pojallesi! Aika menee eteenpäin, ihmettelee vain sen vauhtia..Hyvää perjantaipäivää Sinulle!
VastaaPoistaKiitos Riitta Sinikka! Niinhän se on. Mukavaa viikonlopun alkua sinullekin!
PoistaKovin oli tuttua pohdintaa sinulla, samoja asioita täällä mietin ihan päivittäin. Aika vaikeaa on päästää irti. Ensin sitä ajattelee, että kun saan nuo aikuisiksi, ei sitä sitten enää tarvitse miettiä. Seuraavaksi alkaa huolehtia ylioppilaaksipääsyä, sitten kesätyöpaikan löytymistä, sitten opiskelemaan pääsyä, sitten oikeaa kumppania... Saa tosiaan tehdä töitä itsensä kanssa, että osaisi olla huolehtimatta, ja mietimättä kasvatuksessa tekemiään virheitä.
VastaaPoistaMinun käsitykseni mukaan lapset tarvitsevat vanhempiaan joissakin suhteissa aina, myös aikuisena. Onnellisia ovat ne aikuiset, jotka saavat olla pienenä osana lastensa elämässä.
Kiitos ajatuksistasi, Preferita. Lasten ollessa pieniä kuvittelee, että suurimmat huolet ovat juuri silloin. Miten väärässä sitä onkaan.
PoistaIhminen pysyy aina vanhempiensa lapsena. Sen huomaa siitäkin, miten hämmentävä on se hetki, kun osat omien vanhempien kanssa kääntyvät toisin päin. Toisaalta oma äitini oli jo elämänsä viimeisellä sairaalareissulla kun puhuin hänen kanssaan tietämättäni viimeistä kertaa. Kysymys oli siis puhelinkeskustelusta. Olimme menossa häntä katsomaan ja samalla aikeissa käydä hänen kotonaan. Äidin viimeinen asia minulle oli varmistaa, että löytäisin asunnon avaimen sekä ruokaa perheelleni hänen pakastimestaan. Siitä jäi todella hyvä mieli. Äiti oli äiti loppuun asti.
Hahah, kuulostaa hyvältä
VastaaPoistaUsko vain, Heidi: omilla vanhemmillasi on varmasti samanlaisia ajatuksia;)
PoistaNiin totta, etenkin tuo miehesi huomio. Me nelikymppiset ja sitä vanhemmat olemme henkisesti vielä reippaasti alle kolmekymppisiä eikö ;-)?
VastaaPoistaNäin on Pauska. Eihän ihminen aikuisiässä paljonkaan muutu (sisältä!). Olen miettinyt, että ehkä asia on ollutkin näin aina. Sama juttu taisi koskea meidän kalkkisvanhempiakin:)
VastaaPoistaAivan samoin mietin minä, kun Poika 1. lähti tammikuussa armeijaan....silloin, kun olin minä siinä iässä, että omaan ikäluokkaan kuuluvat lähtivät armeijaan, sinne metiin miehen iässä.
VastaaPoistaNykyisin sinne pitää jo pikku poikana lähteä...:))
Tismalleen juuri tuota minä tarkoitin, Irmastiina:)
Poista