KESÄLLÄ SITTEN ON AIKAA...

 Kesällä kuvittelen aina ehtiväni kaikenlaista. Kuten kirjoittaa blogia. Suunnitelmat ja haaveet ovat suorastaan ylenpalttisia. Toteutumisprosentti vain tahtoo jäädä todella alhaiseksi. Blogin kirjoittamisen kohdalla se jäi peräti nollaan. Ehkä juuri tässä on koko kesän taika: aika valuu käsistä kuin hiekka. Rytmittämättömyydestä muodostuu loma.

Nyt töiden taas alettua voisi laatia pienen katsauksen menneeseen kesään.


Juhannus
 

Juhannusjuhlistamme on lasten kasvaessa väki vähentynyt, mutta - jos mahdollista- pidot entisestään parantuneeet.

Rennommalla aikataululla tulee syötyä enemmän. Hyvä tietysti, että lakkiaissuklaat saivat kyytiä.

Välillä on tietysti levättävä:)

Aihetta juhlaan

Kesäkuun lopulla pääsimme juhlistamaan esikoisen opiskelupaikkaa.

Kesäretki Mustion linnaan

Upen puulinnan ylläpito on todellinen kulttuuriteko.

Kustavilaistyylinen sisustus on upea. Asiantuntevalla opastuskierroksella kannattaa ehdottomasti käydä.

Ja jos rakastatte puutarhoja...

Sastamala Gregoriana
 

Konsertti Karkun Pyhan Marian maalattiaisessa kirkossa päätti lyhyen mökkilomamme.

Lähtö

1.8. ajoin esikoisen hiukan haikein mielin Turkuun, opiskelukaupunkiin

Lähtijä itse oili kyllä suu messingillä:)

Tässä nopeasti ohi hujahtaneen kesän "huippuhetkiä". Kesäkuinen Krakovan matkamme ansaitsee vielä oman postauksen.

Hyvää työntäyteistä syksyn alkua kaikille lukijoille!

Terhi

JUHLIA JA MUUTA MUKAVAA

Hetki ennen vieraiden tuloa

Pitkästä aikaa tuntuu energiaa riittävän blogissa piipahtamiseen. Työpaikallani koulussa kevät on lukuvuoden kiireisintä aikaa. Samanaikainen ylioppilasjuhlien valmistelu omassa perheessä teki elämästä turhankin hektistä. Juhlat onnistuvat hienosti - kiitos ihanien vieraiden, taitavien apulaisten ja herrasmiesmäisesti isännöineiden sankarin ja pikkuveljen.

Oma kesälomani on juuri alkamassa. Matkustamme miehen kanssa aamulennolla Krakovaan. Muutaman päivän kaupunkiloma on varmasti tehokas irtiotto työasioista. Hieman kuitenkin jännittää miltä kahdenkeskinen reissu mahtaa tuntua. Viimeksi olimme sellaisella muistaakseni vuonna 2002. Kerron sitten, kuinka pärjäsimme:)

Suolaista ja makeaa

Kukkakauppias sitoi ihana kimpun

SAAMME SENTÄÄN SYÖDÄKSEMME

Kerroin jo aiemmin olevani Hesari-addikti. Vaikka aluksi suhtauduinkin uuteen tabloidikokoiseen lehteen penseästi ("kuin Ilta-sanomia lukisi!"), on mieleni lämmennyt erinomaisten viikonloppunumeroiden ansiosta. Luen nämä lehdet juurta jaksain, keskustelen sisällöstä miehen kanssa ja yritänpä heittää täkyjä jälkikasvullekin. Viikonvaihteessa artikkelit ovat juuri sellaisia, kuin niiden pitääkin: ne herättävät ajattelemaan, keskustelemaan, hankkimaan lisätietoa. Työviikon alkaessa niitä puidaan vielä työpaikalla.

Sunnuntain lehdessä kirjoittaa myös muutama erinomainen kolumnisti. Minna Lindgrenin uskomattoman oivaltavia tekstejä nauran usein vedet silmissä. Annamari Sipilän kirjoituksia en myöskään jätä väliin. Helsingin sanomien Tukholman kirjeenvaihtajan Anna-Liisa Kauhasen kertomukset läntisestä kuningaskunnasta saavat minut miettimään, missä oikein kulkee Ruotsin ja Suomen raja.

Eilisessä lehdessä Anna-Liisa Kauhanen kuvaili ruotsalaisten luokkatietoisia ruokavalintoja. Yhdenlainen näkökulma kulahtaneeseen Olet mitä syöt -sloganiin. kauhanen kertoo, että yli 20 prosenttia ruotsalaisista häpeää joskus ostamaansa ruokaa ja  että neljä kymmenestä tarkkailee, mitä kanssaihmiset kärryihinsä latovat. Uskon, että ruotsalaiset näissä kohdin vähättelevät tai sitten ilmiö Suomessa on vieläkin yleisempi.

Ainakin minä itse olen syyllistynyt molempiin. Olen hävennyt ostaessani viimeisen myyntipäivän (-50%) maksalaatikkoa seuraavan asiakkaan latoessa tiskiin yrttiruukkuja, luomukaritsaa ja vastapaistettua leipää. Olen hävennyt maksaessani sisäfilettä ja pakettia kaupan laadukkainta tummapaahtoista kahvia puuhiani tarkkailevan eläkeläismummon pakatessa niukkaakin niukempia ostoksiaan. Olen hävennyt munkkipussia ja keksipakettia takin napin kiristäessä. "Yllätysvieraita", olen hätäisesti saattanut tokaista, vaikka tosiasiassa olen viettänyt koko viikonlopun yksin.

Ja toisten ostoskärryjen silmäily - se vasta mielenkiintoista onkin:

 -Noin paljon kaljaa ja tupakkaa! Vähän kun miettisivät, niin saisivat rahatkin riittämään.

-Eikä yhtään vihanneksia. Pelkkiä raffinaatteja, tuolla menolla ei terveenä pysy.

-No jo on... Ei luulisi niillä palkoilla. Siinä menevät kyllä kaikki rahat ruokaan eikä arki erotu pyhästä.

Mielenkiintoista on sekin, että tunnustettuani taannoin julkisesti rakkauteni Saarioisten jauhelihapitsaan, on useampikin kirjoitukseni lukenut tuttava sitä melkeimpä kiusaantuneena hämmästellyt. Melkein nolostuneena kaduin hetken koko juttua. Mutta ei sentään. Tuotteen täyttäessä 2011 vuosia Imatralainen Uutisvuoksi-lehti kirjoitti komean jutun otsikolla Roiskeläppä 30 vuotta. Kirjoituksessa todettiin, että einespizza on kuin 7 päivää lehti: Kaikki sitä lukevat, vaikka kukaan ei tunnusta.

Mmmm...

TUNNUSTUS TUNTUU HYVÄLTÄ

Sain Kaaoksen keskellä -blogin Lady of The Messiltä (http://kaaoksenkeskella01.blogspot.fi) tämän tunnustuksen. Saajan kuuluu välittää tunnustus eteenpäin viidelle mieluisalle bloginpitäjälle.

Tunnustuksen saavat tällä kertaa blogit Ruusupensaan takaa, Vuoksi ja luode, Kirjoja maailman eri kolkista sekä minulle uudet, kiinnostavat tuttavuudet SNP ja Romaniperheen elämää eteläisessä Suomessa. Kopioikaa tämä tunnustus itsellenne ja antakaa se eteenpäin viidelle valitsemallenne.

Kaikkien bloginpitäjien ja lukijoiden iloksi vielä viime perjantain Viivi ja Wagner (HS 19.4.2013):

PIIRAKKAA PARANTUMISEN KUNNIAKSI

Olen selvästi tervehtymässä: ryhdyin tänään leipomaan. Syön toki herkkuja mielelläni vaikka sairaanakin, mutta todella kipeänä juoksutan perheenjäseniäni kaupassa toteuttamassa toiveitani. Mitä sairaampi on, sitä paremmin onnistuu oikkunsa toteuttamaan.

Tänään tuntui ensimmäistä kertaa siltä, etteivät kaikki voimat menneet työpäivästä suoriutumiseen. Tämän ylimääräisen energian suuntasin siis piirakan leipomiseen. Asialle löytyi jopa rationaalinen perustelu: pakastin on saatava tyhjemmäksi loppukeväänä vietettävien potentiaalisten perhejuhlien varalta. Mihin muuhun raparperikompottia voisi käyttää kuin tortun täytteeksi? Olisihan tyhjennyksen voinut aloittaa myös niistä lukemattomista aterioilta jääneistä keittoannoksista, joita hyvin voisi napata töihin evääksi. Mutta piirakka vain on jotenkin ehdottomasti kiehtovampi vaihtoehto. Sitäpaitsi eväslounaassa on huonoja puolia: juuri eväspäivinä työpaikalla on tarjolla erityisen hyvää ruokaa tai ainakin työkaverien eväät näyttävät niin herkullisilta, että itselle tulee ihan paha mieli.

Tekemäni piiras on perhekuntani perinteinen "paras mahdollinen vähimmällä mahdollisella vaivalla" -versio. Tässä resepti halukkaille:

• 5 dl piimää tai jogurttia
• 3 dl sokeria
• 7 dl jauhoja (osa voi olla vaikkapa kaurahiutaleita)
• 1 tl ruokasoodaa
• 1 tl leivinjauhetta
• ripaus vaniljasokeria
• reilu loraus öljyä tai juoksevaa margariinia
• 1 muna 

Sekoita kaikki aineet keskenään ja levitä uunipellille. Täytteeksi sopivat erityisen hyvin hillottu raparperi tai omanalohkot. Pinnalle vielä reilusti kookohiutaleita. Muitakin täytevaihtoehtoja voi kokeilla. Esimerkiksi punaherukat ja kaurahiutaleista tehty toscapinta on herkullinen yhdistelmä.

Kannattaa kokeilla!

OIKEASTI KIPEÄ?

Olen ollut kipeänä. Sairastelu on edennyt mitä tyypillisimpään tapaan: flunssa käy kimppuun ankaralla kädellä. Luovut jumpista ja muista vapaa-ajan menoista, jotta jaksaisit töissä. Viikonloppuna yrität levätä ja kerätä voimia. Toimin juuri näin, mutta tauti tunti vain yltyvän. Toisen viikon tiistai-iltana kotiin tullessani tunsin oloni niin kehnoksi, että päätin jäädä seuraavana päivänä kotiin. Viettäessäni päivää dekkari kädessä sängyssä loikoillen koin ankaria omantunnontuskia. Olisinhan minä nyt yhdestä työpäivästä selvinnyt. Kohtahan se päivä jo olisi ohi. Jätin kollegan pulaan aivan turhaan.

Olo ei seuravana aamuna ollut sen parempi, mutta könysin töihin. Pitkän seminaaripäivän kruunasi käynti Stockan Hulluilla päivillä savuporotarjouksen houkuttelemana. Hetken tuntui, etten selviydy ulos neljän ruuhkassa pullistelevasta Herkusta. Otsaa ja poskionteloita särki, henkeä ahdisti, keuhkoon pisti ja päälle päätteeksi minua huimasi. Pitäisikö lähteä suorinta tietä kotiin? Ei, porostani en luovu! Tukeuduin ostoskärryihin ja jonotin sitkeästi kassalle. Koskaan aikaisemmin en ole ollut yhtä kiitollinen ostosten pakkauspalvelusta.

Kotiin päästyäni tilasin kuitenkin seuraavaksi päiväksi ajan työterveyslääkärille. Töissä tunnustelin jatkuvasti vointiani miettien samalla pitäisikö varaamani aika sittenkin perua. Flunssahan on virustauti ja paranee yleensä itsestään. Sitäpaitsi taas on viikonloppu edessä ja sen myötä mahdollisuus levätä. Työpäivän jälkeen lähdin kuitenkin vastaanotolle. Nolotti vähän. Entä jos käynti sittenkin on aivan turha? Oikeastaan vointikin tuntui jo vähän paremmalta.

Ystävällinen lääkäri kutsui minut sisään ja tiedusteli käyntini syytä. Huomasin ensimmäiseksi esittäväni epäilyni koko käynnin mahdollisesta tarpeettomuudesta. Kerroin kuitenkin oireistani ja niiden kestosta. Minua tutkiessaan lääkäri jäi miettimään, onko kysymys keuhkokuumeesta vai vain keuhkoputkentulehduksesta päätyen onneksi lopulta jälkimmäiseen. Lisäksi minulta löytyi poskiontelotulehdus. Myös toinen korva oli tulehtunut. Kotimatkalla apteekissa huomasin olevani helpottunut. Tajusin olevani todella väsynyt ja huonovointinen. On ihanaa olla hetken virallisesti sairas.

PIINAVIIKKO

Tähän päättyi minun piinani

Olen viettänyt piinaviikkoa - ja ihan turhaan. Autooni ollaan asentamassa polttoainekäyttöinen lisälämmitin. Mieheni pyysi alan liikkeestä tarjouksen ja varasi vielä asennusajankin. Tällainen lämmitin on ihana. Tiedättehän, auton voi lämmittää milloin ja missä vain. Aiemmassa autossani oli vastaava laite ja sitä pystyi käyttämään erillisellä kaukosäätimellä. Vain napin painallus puolipukeisena uimahallin pukuhuoneessa ja hetken kuluttua ulkona odotti valmiina lämmin auto. Kaukosäädin oli saatava tälläkin kertaa.

"Menneen talven lumia" oli asennusliikkeen kommentti kaukosäädintiedusteluihin. Nykyään lämmittimen hallinta tapahtuu puhelimen välityksellä. Saamassamme tarjouksessa puhuttiin jotakin uudesta sim-kortista ja suositeltiin paria tunnettua operaattoria. Tämä yksityiskohta vaivasi minua,mutta päätin olla välittämättä. Eiköhän kaikki selviäisi asennuksen yhteydessä.

Asennusaika on ensi viikolla ja mietin tuota sim-korttiasiaa kotona ääneen (se vaivasi kuitenkin edelleen). Mies totesi, ettei hänkään tiedä asiasta enempää (eikä aio ottaa siitä selvää). Lämmitin tulee minulle ja siten myös asian hoitaminen. Hän on mielestään jo auttanut tarpeeksi. Tällä viikolla minulta on joka ilta kyselty joko ole soittanut asennusliikkeeseen. En ole ehtinyt, enkä muistanut. Olen ollut suorastaan poikkeuksellisen kiireinen ja huonomuistinen. Tosiasiassa en ole halunnut tuntea itseäni tyhmäksi. Tänään lupasin lopulta yrittää ehtiä soittaa - jos vain muistan.

Soitin liikkeeseen ensimmäisen kerran heti aamulla. Asentaja ei ehtinyt puhelimeen. Jätänkö soittopyynnön? kysyi ystävällinen naishenkilö toisessa päässä. Huokasin helpotuksesta ja kiirehdin vastaamaan, ettei kannata. En kuitenkaaan pysty vastaamaan puhelimeen kesken työtehtävien. Lupasin itse yrittää uudelleen. Tosiasiassa työskentelin tänään (erittäin poikkeuksellisesti) koko päivän työpöytäni ääressä. Olisihan siinä nopea puhelukin hoitunut. Epäonnistuneen yhteydenoton tuoma helpotus oli vain hetkellinen. Piinaava tunne palasi pian. Pääsiäinen alkaisi, eikä asiaa ehtisi sitten enää selvittää.

Lounaalta tultuani rohkaisin mieleni ja soitin uudelleen. En ehtinyt katua, sillä asentaja itse vastasi. Häpeää ja pilkkaa pelkäämättä tunnustin tietämättömyyteni. Kysyin, pitääkö uuden sim-kortin olla jotenkin erikoinen vai riittääkö ihan tavallinen. Onko minun hankittava kokonaan uusi liittymä puhelimeeni vai peräti uusi puhelin. Nykyinen apparaattini on nuorimman poikani vimeistä edellisen edellinen puhelin eli todellinen karvalakkimalli, eikä siinä ole tilaa kahdelle sim-kortille. Asentaja naurahti vain hieman ja teki senkin hyväsydämisesti. Uusi sim-kortti tulee lämmittimeen ja halutessani aloittaa/lopettaa toiminnon, minun tarvitseen vain soittaa tuolle ilmeisen älykkäälle laitteelle. Selvisi myös, että tänään on viimeinen päivä uuden kortin hankintaan, sillä lämmitin asennetaan heti pääsiäisen jälkeen ja kortti on oltava valmiina jo asennustyön yhteydessä. Eikä puhelintakaan tarvitse vaihtaa. Piinaviikkoni on päättynyt.

Perintöpuhelimeen ei kahta sim-korttia mahdu

SUOMALAISSMOOTHIEN LYHYT HISTORIA

Lapsuudenkotiini hankittiin Kenwood-yleiskone 1960-luvun lopulla. Järeään koneeseen kului myös kookas tehosekoitin. Sen avulla valmistettiin pirtelöä, jota nautittiin yleensä jälkiruuaksi. Pirtelön raaka-aineita olivat piimä, oman maan pakastetut mansikat ja sokeri. Pirtelön nauttimista varten hankittiin uudet, korkeat lasitkin ja pitkät lusikat, jotka taisivat olla peräti Nanny Stillin designia. Muistan, että tämän "pirtelön" nautiskelu tuntui jotenkin tyylikkäältä, melkeimpä tuulahdukselta suuresta maailmasta.

Seuraavan kerran pirtelö ilmestyi elämääni 80-luvun alussa. Innostuimme soluasunnossamme tekemään aamiaispirtelöitä mitä erilaisimmista yhdistelmistä. Jälleen pohjana oli piimä, johon sekoitettiin tuoreita hedelmiä ja ajan hengen mukaan itse yhteiskeittiön astiankuivauskaapissa kasvatettuja ituja. Joskus joukkoon lisättiin vielä kitkeriä vehnänleseitäkin. Tavoitteena oli siis ennenkaikkea terveellisyys.

Tehosekoitin on sittemmin ollut pitkään miltei käyttämättömänä, kunnes jälleen innostuin pirtelön teosta - vai pitäisikö nyt puhua smoothiesta? Pidän edelleen happamasta pohjasta (nyt piimä ja jogurtti ovat tietenkin funktionaalisia). Muutaman vuosikymmenen takaiset appelsiinit ja banaanit ovat jälleen vaihtuneet kotimaisiin marjoihin. Mukaan vielä kourallinen saksanpähkinöitä ja maun mukaan makeutta ja herkku on valmis. Jos et pidä pähkinänmuruista, vaan haluat sileän juoman, voit lisätä pähkinöiden sijasta tilkan saksanpähkinäöljyä. Saat saman aromin ja lähes samat terveysvaikutukset, mutta ilman sattumia.

On hupaisaa huomata, miten saman juoman resepti on hiljalleen muuttunut ja miten nuo muutokset samalla heijastavat omaa aikaansa. Samalla tavalla on monen tutun muunkin ruokalajin tekotapa hiljalleen muuttunut. Siinä missä jauhelihakeiton juurekset ennen olivat vain mauste, ovat ne nykyään tasavertainen ainesosa perunoiden rinnalla. Vierastarjottavatkin ovat vaihtuneet: Saarioisten perinteikkäiden einespizzojen täyttäessä hiljattain 30 vuotta, muistin aikanaan tarjonneeni pizzauutuudet kylään saapuneille ystävättärille. Tytöt olivat aivan tolaltaan suhteettoman upeiden tarjoiluideni takia. Samoja pizzoja poikani saattavat vielä hakea kaupasta väliplaksi - mutta vain hätätapauksessa. He kutsuvat niitä roiskeläpiksi. Mutta minä - joskus yksin ollessani - haen kaupasta Saarioisten jauhelihapizzan itselleni. Nautin sen kylmän maidon kanssa ja se maistuu suussani silloin melkein yhtä hyvältä kuin 30 vuotta sitten.

NUKKUMISEN TAITO

Viime aikoina monissa tiedotusvälineissä on kerrottu uutta tietoa  hyvän ja riittävän yöunen merkityksestä. Unen terveysvaikutuksia tuntuu koko ajan löytyvän lisää. Minulle ne ovat olleet tyrmäävää luettavaa. Melkein ihmettelen, että ylipäätään olen vielä toimintakykyinen.

Olen koko elämäni ollut huono nukkuja. Nukahtaminen on vaikeaa, uni katkonaista ja herään pienimpäänkin ärsykkeeseen. Kohonnut stressitaso näkyy minulla aamuöisenä heräilynä, jonka jälkeen uni ei enää tule. Nukkuminen kyläpaikassa tuntuu vaikealta. Autoon, junaan tai lentokoneeseen nukahtaminen on mahdoton ajatus. Aikoinaan miehen lähtiessä jo ennen heräämistäni töihin, hän puki ulkovaatteet päälleen vasta kotioven ulkopuolella. Jos en herännyt goretexin kahinaan, niin viimeistään kiinni vedettävän vetoketjun ääni teki sen.

Olen niitä ihmisiä, joiden mielestä asiaintilan parantamiseksi on aina yritettävä toimia. Uniongelman lieventämiseksi vältän kahvin ja teen juontia iltaisin ja myöhään iltapäivällä. Olen hankkinut kalliit erikoispatjan- ja tyynyn, jotka tutkimuksen mukaan vähentävät yöllistä liikehdintää ja levottomuutta huomattavasti. Makuuhuoneessamme on viileää, pimeää ja raikas ilma. Ennen nukkumaanmenoa otan lyhytvaikutteista melatoniinia ja rentoudun hetken lukemalla kiinnostavaa, mutta kevyehköä romaania. Yritän mennä nukkumaan joka ilta suunnilleen samaan aikaan. Näillä keinoin pystynkin nykyään kotioloissa nukahtamaan kohtuullisen hyvin.

Mutta ne aamuyön heräilyt, jotka tapahtuvat yleensä puoli kolmen aikoihin. Ennen kuin edes tajuan olevani hereillä, pyörivät työasiat mielessäni. Yleensä en enää herättyäni pysty nukahtamaan. Olen yrittänyt kehittää erilaisia apukeinoja tähänkin tilanteeseen. Joskus kirjoitan työmurheeni tai tekemättömien töiden listan paperille muistiani kuormittamasta. Toisinaan nousen ylös, selaan hetken lehtiä ja juon amerikkalaiseen perinnetyyliin lasin maitoa. Tänä talvena kävin myös Mindfullness-peruskurssin, jonka hengitysharjoituksilla yritän saada itseni rentoutumaan. Yleensä mikään ei auta. Kaiken varalta minulla on myös nukahtamislääkkeitä, mutta tuohon aikaan työssä käyvä ei voi niitä enää ottaa. Usein on helpointa (ja stressittömintä) antaa periksi ja tarttua yöpöydällä odottaviin dekkariin ja otsalamppuun. Otsalamppu siksi, että se ei häikäise kanssanukkujaa.

Ehkä tämä on jotain, minkä kanssa minun on vain elettävä. En sentään herää aamuyöllä jatkuvasti. Viikonloppuna asia ei niin paljon haittaa ja työ-öistäni tärvääntyy ehkä kaksi viikossa. Eniten sydäntäni kouraisee, kun joskus yöllisillä retkilläni kohtaan esikoiseni, joka on tässä asiassa äitinsä poika. Onneksi kuopus on perinyt isänsä unenlahjat. 

Onneksi jotku meistä hallitsevat nukkumisentaidon. Tässä koirakummipoikamme Dusty.

SYYLLINEN

Tämä kaveri voisi toimia perheemme yleisenä syyllisenä. Kanisteriveistos Kiasman Afrikka-näyttelystä vuodelta 2011.

Asuuko teillä syyllisiä? Meillä asuu. Viimeksi tänään mies tuli töistä kotiin äkäisenä unohdettuaan työpuhelimensa kotiin. Yllättäen kävi ilmi, että minä olin asiaan syypää. Seisoin aamulla eteisen lipaston edessä näpyttelemässä englanninkielistä tekstiviestiä juuri silloin kun mieheni halusi avata laatikon ottaakseen työpuhelimensa. Mies palasi noutamaan salkkunsa, eikä muistanut enää napatta puhelinta mukaansa. Sen sijaan hän oli muistanut kirkkaasti koko pitkän päivän KENEN SYY puhelimen unohtuminen oli.
Joskus taas hän on jättänyt lompakkonsa keskelle ruokapöytää ja rahamassi on hautautunut päivän lehtien alle. Syyte on tällä kertaa lompakon kätkeminen.

Totuuden nimessä tunnistan kyllä saman piirteen itsessäni. Esimerkiksi aamuiseen myöhässä olemiseen löytyy yleensä aina syypää itseni ulkopuolelta. Jos en keksi, mikä tai kuka on minua aamulla viivyttänyt, niin ainakin on nukkumaanmeno viivästynyt perheen jälkiä korjatessa tai ovien paiskimista kuunnellessa. Ylimääräisellä 20 minuutin sängyssä lojumisella ei tietenkään ole asian kanssa mitään tekemistä.

Hankaloittavatko muut ihmiset kohtuuttomasti teidän elämäänne? Tuleeko teille maksamattomasta laskusta maksukehotus vain siksi, että joku on ilkeyksissään tai sitten paatuneen välinpitämättömyytensä seurauksena kätkenyt laskun alkuperäisversion lehtikeräykseen Hesarin ja mainoslehtien väliin? Unohtuuko kirjaston kirja vielä kerran auton takapenkille vain siksi, että harteillenne on kasattu niin kohtuuttomasti muistettavaa, jota kukaan ei suostu jakamaan?

Ehkä elämästämme tulisi kestämätöntä, jos emme voisi harjoittaa tällaista ei-vapaaehtoista vastuun jakamista. Muuten farkkujen seurana pesukoneessa pyörivän I Phonen katseleminen muodostuisi sietämättömäksi taakaksi.

KEVÄÄN MERKKEJÄ?

Aamupakkasessa töihin lähtiessä olo ei ole järin keväinen. Takassa on ollut tuli harva se ilta. Kalenterin mukaan kevään pitäisi kuitenkin olla täydessä vauhdissa ainakin täällä eteläisessä Suomessa.

Onneksi on aurinko! Viikonlopun aikana olen yrittänyt nauttia sen keväisestä lämmöstä, joka saa lumen sulamaan ankarista yöpakkasista huolimatta. Vaikka lumikasat eivät ole paljoa madaltuneet, ovat ne käyneet höttöisiksi ja likaisiksi. Kevään merkki sekin, vaikka ei kovin kaunis.

Kävelylenkkini teki mukavaksi myös muiden ulkoilijoiden iloiset ilmeet. Sain jopa hymyjä tuikituntemattomilta kanssakulkijoilta. Joidenkin kanssa vaihdoin pari sanaakin. Kommentoimme ihanaa säätä, emme kaikkialta paljastuvia koirien jätöksiä. Joku oli jättänyt tervehdyksensä kirjoittamalla hankeen.

Valitettavasti TV:ssä kerrotaan juuri parhaillaan sään kylmenevän tulevan viikon aikana. Maapallon kallistumista yhä enemmän aurinkoa kohti ei kuitenkaan mikään voi estää. Askeleet vievät väistämättä kohti kevättä.

YLIOPPILASKIRJOITUKSET

Meillä luetaan ylioppilaskirjoituksiin. Taasko sä luet?! kauhistelee pikkuveli. Liian vähän, sanon minä.  Mmmm... kuuluu isän kommentti. Kokelaan hermoille käy ymmärrettävää kyllä vain äiti. Sovimme, että pidän näkemykseni omana tietonani ja tunnelma on sen myötä parantunut. Vain pari kertaa on hieman lipsahtanut - en vain voi sille mtään. En edes, vaikka tiedän sen olevan a) hyödytöntä b) tarpeetonta. Nuori mies kyllä näyttää huolehtivan asioistaan tuiki tärkeitä rentoutumisen hetkiä unohtamatta.

Olen kyllä rauhoittunut. Syksyllä ennen ensimmäisiä kokeita mietin ankarasti, millä eväillä verensokeri pysyisi optimaalisella tasolla koko kuuden tunnin rupeaman ajan. Poika tietysti söi mitä halusi. Nyt en edes tiedä mitä hän mahtaa aamuisin koulun viereisestä marketista mukaansa napata.

Omat kirjoitukset eivät suinkaan tunnu kaukaiselta unelta. Ei, vaikka ne olivat vuonna 1979. Oikeastaan koko järjestelmä on pysynyt lähes liikuttavan samanlaisena. Ainoat uudistukset tuntuvat olevan ainereaali ja eximia. Edelleen istutaan joukolla epätodellisen hiljaisessa koulun salissa. Laskimet ja taulukot toimitetaan etukäteistarkastukseen. Opettajat kulkevat kannoilla jokaisella vessareissulla. Ja tuloksia odotetaan pitkään.

Kotikutoinen puuttumattomuussopimuksemme on tehnyt pojan lisäksi hyvää myös äidille. Olen lakannut murehtimasta ja oloni on tullut luottavaisemmaksi. Kaikki menee varmasti hyvin ja tarvittaessa uusimaankin pääsee. Olen selvästi päässyt äitinä uudelle, kypsemmälle tasolle.

Kannattaisiko matematiikan kokeen aamuna kuitenkin soittaa Bachia, jonka kuunteleminen amerikkalaistutkimuksen mukaan parantaa matematiikan testin tuloksia? 

BLOGIN PALUU

Viime huhtikuussa minusta alkoi tuntua, ettei minulla ole mitään sanottavaa. (Tai oikeammin mitään kirjoitettavaa.) Mikään lukemani, kuulemani tai näkemäni ei tuntunut niin tähdelliseltä, että olisin halunnut jakaa ajatuksiani blogin välityksellä. Niinpä blogini meni tauolle. Ehkä se oli blogiväsymystä.

Lähes vuoden ajan olen kuunnellut lukemattomia kyselyitä blogistani: Miksi et enää kirjoita? Onko jotain tapahtunut? Moni kertoi käyvänsä miltei päivittäin katsomassa, olisiko jotain uutta ilmestynyt. Podin jopa huonoa omaatuntoa. Ei, mikään ei ollut hullusti. Elämä soljui eteenpäin yhtä mukavasti kuin aina ennenkin. En vain saanut aikaiseksi. Muidenkin blogeja luin vain harvakseltaan.

Vähitellen blogit ovat alkaneet taas kiinnostaa. Käyn kurkistamassa, mitä vanhoille tutuille bloggareille kuuluu. Vinkkien perusteella käyn vilkaisemassa ennestään tuntemattomiakin blogeja. Kaupungilla käydessäni huomaan harmittelevani kotiin jäänyttä kameraa. Sunnuntai-Hesarin artikkeli saattaa herättää mieliteon kommentoida juttua blogikirjoituksessa. Taitaa olla aika aloittaa uudestaan.

Tavataan pian!