PUHETERAPIAA

Kävin kuopuksen kanssa puheterapeutilla. Pojan ärrä sorahtaa samaan tapaan kuin maamme äidillä. Lisäksi hän on kehittänyt omintakeisen puhetyylin, jossa huulet eivät liiku eikä suuta avata. Tuotoksesta on välillä vaikea saada selvää. Päätin, että on korkea aika tehdä asialle jotakin. Ensi vuonna mies menee jo yläkouluun. Vastaanotolla käynti ei perustunut molempien osapuolien vapaaehtoisuuteen, mutta sain lopulta mukaani myös itse terapia-asiakkaan.

Saimme kotiin pienen päivittäin tehtävän harjoitusohjelman, joka ei millään ottanut käynnistyäkseen. Yritin positiivista lähtökohtaa eli lahjontaa. Kerroin, että kauan odotettu kirjasarjan päätösosa oli viimein ilmestynyt kauppoihin ja ostaisin sen heti, kun kaksi viikkoa päivittäisiä viiden minuutin harjoitustuokioita olisi täynnä. Poika totesi, että niin paljoa hän ei sentään kirjaa kaivannut. Sitäpaitsi hän voisi hankkia sen myöhemmin omilla rahoillaan tai toivoa kummitädiltä joululahjaksi. Jäljelle jäivät vain vanhat hyviksi havaitut kasvatuskeinot: kiristys ja uhkailu. Vaihtoehtoina olivat harjoitusten tekeminen tai kahden viikon viihde-elektroniikkakielto.

Aloitimme harjoittelun. Minä toimin valmentajana. Valmennettava makasi sohvalla silmät kiinni yrmeän ja piittaamattoman näköisenä. Esilukijan ääni soi yhä metallisempana ja toistot sohvan syövereistä muuttuivat yhä epäselvemmäksi mörähtelyksi. Silmiini osui puheterapiapapereiden ohje: "Väsynyttä ja halutonta lasta on turha pakottaa harjoittelemaan." Lapseni oli sekä väsynyt, että ennen kaikkea haluton. Ohjeistus jatkui: "Harjoittelun tulisi olla kaikille mukavaa ja leikinomaista." Mukavaa ja leikinomaista? Miten varhaisteinin ärrä-harjoittelusta tehdään mukavaa ja leikinomaista! Löytyykö videopeliä, jossa mikrofoniin oikein lausuttu r saa pään lentämään vastapuolen soturin harteilta?

Päätin jatkaa pelkkä sitkeys aseenani. Tänäänkin harjoiteltiin. Kolme ja puoli minuuttia ei ehkä ole paljon, mutta vuodessa sekin voi tuottaa tulosta.