Olen nauttinut mukavasta kotiviikonlopusta: olen ulkoillut olkapääleikkauksesta toipuvan aviomiehen kanssa, katsonut ihastuttavan brittielokuvan Vuosi elämästä, lueskellut rakastamani Hesarit kaikessa rauhassa, syönyt uunilämpimiä (esipaistettuja!) sämpylöitä aamupalalla, saanut veljen vaimoineen vierailulle sekä käynyt koko perheen voimin innostavan keskustelun Eurooppa-keskeisestä historiakäsityksestämme. Keskusteluun meidät innoitti 12-vuotiaan tuleva historian koe. Kiinnostava aihe tempaisi meidät kaikki mukaansa.
Viikonloppuisin luen usein myös viikon mittaan sivuun laittamani "rästilehdet", joihin en ole ehtinyt paneutua lyhyttä vilkaisua lukuunottamatta. Torstaina ilmestynyt Vantaan Lauri -lehti oli tällä viikolla jäänyt rästipinoon. Lehdestä löytyy aina mielenkiintoista luettavaa. Tällä viikolla minua kosketti erityisesti toimittaja Kaisa Halosen artikkeli Tyhjää ja tilaa. Kun lapset lähtevät kotoa, äiti suree ja sisustaa. Juttu pohjautui Tuula Vainikaisen ja Johanna Muuraiskankaan aiheesta kijoittamaan tuoreeseen kirjaan. Tunnistin kirjoituksesta koko joukon omia tunteitani, vaikka ei aihe ole minulle aivan vielä edes ajankohtainen.
Aloin puhua lapsilleni tulevasta kotoa pois muutosta jo silloin, kun he olivat pieniä. Kuopus kysyikin kerran viisivuotiaana, että voiko hän asua kotona vielä koulunkäynnin aloitettuaan. Taisin siis hieman liioitella - äidin pahin epäonnistuminen olisi kaksi peräkamarinpoikaa. Huoleni oli ilmeisen turha. Nyt esikoinen on lukion tokaluokkalainen ja haaveilee jo ylioppilaaksitulon jälkeisestä elämästä omassa asunnossa. Huomaan jo etukäteen surevani - ja sisustavani. Pelkkä lehtijutun lukeminen sai kyyneleet kihoamaan silmiini. Haikeus tahtoo jo välillä vallata mieleni, vaikka poika parhaillaankin istuu kotisohvalla isänsä ja veljensä kanssa. Toisaalta olen jo alustavasti päättänyt minkä sohvan ostan esikoisen huoneeseen, kun siitä hänen lähdettyään tehdään TV-tila. Ilmeisesti äitinä oleminen on ikuisesti ambivalenttia. Toisaalta kiirehtii malttamattomasti kehitysvaiheesta toiseen, toisaalta haluaisi pysäyttää ajan kulun juuri tähän onnelliseen päivään. Jotta en menettäisi yöuniani, muistutan itseäni taipumuksestani surra kaikkia mahdollisia kuin välttämättömiäkin elämän tragedioita etukäteen. Kun asia sitten lopulta on totta ja kohdalla, kohtaan sen yleensä melko tyynesti. Kuivaharjoittelusta on luultavasti tässäkin asiassa hyötyä.
Mukavan viikonlopun kunniaksi nappasin pari kuvaa etupihalta. Sytytin syksyn ensimmäiset kynttilät upouusiin lyhtyihin!
Eikä se suru lopu vaikka on muuttanut, vaan jatkuu ja jatkuu... Eilen halasin itkevää tytärtäni kun lähti taas. Eikä kyse ole esikoisesta vaan toisesta ja kaksi vielä jäljellä :)
VastaaPoistaOi voi! Kuvittelin, että tässä asiassa voisi lopulta saavuttaa jonkinlaisen seesteisyyden.
VastaaPoistaSamoja tunteita on itsellänikin ja kohta hyvinkin ajankohtaisia. Olen asialle jopa niin herkistynyt, että itkin, kun naapurin poika muutti pois kotoa!
VastaaPoistaHaaveilenkin ajan pysäyttämisestä aina välillä, toisinaan taas en yhtään.
Heippa! Ihanat kuvat ja kauniit asetelmat! Kaikkea hyvää teille ja kaikki asiat menevät "omalla painollaan", älä huoli!
VastaaPoistaAnonyymi ja Riitta-Sinikka: Helpottavaa huomat, että tunteet oovat yhtä ristiriitaisia kaikilla. Toisaalta, ovathan miljoonat äidit jo selvinneet tästä vaiheesta - ja yleensä ihan onnistuneesti!
VastaaPoista