IKÄERO

On ylioppilaskirjoitusten aika. Poikani, joka on tulevan syksyn abiturientti, on selvästi sähköistynyt. Kohta hän joutuu ajattelemaan, että seuraavat edessä olevat kirjoitukset ovat jo sellaiset, joissa hän on itse mukana. Tulevaisuuden suunnitelmiinkin olisi saatava jotain selvyyttä.

Kun katselen esikoistani, joudun hämmennyksen valtaan. Muistan kuin eilisen päivän ajan, jolloin itse olin abiturientti (vain 33 vuotta sitten!). Siinä vaiheessa olin jo hyvin aikuinen. Minulla oli runsaasti elämänkokemusta ja sen myötä näkemystä ja harkintakykyä. Sen sijaan oma lapseni on ryhtymässä abiksi melkein heti esikoulun lähtölaulun loputtua. Hänen edellytyksensä itsenäiseen päätöksentekoon ilman äidin ja isän ohjausta ja valvontaa ovat olemattomat. Hän on ehdottomasti suojelun tarpeessa. Ja ennenkaikkea: hän on ollut luonamme vasta aivan vähän aikaa.

Mies huomasi vielä yhden olennaisen muutoksen runsaan 30 vuoden takaiseen aikaan verrattuna. Abiturienttia vanhemmat olivat siihen aikaan todella vanhoja, suorastaan toiselta aikakaudelta kuin lapsensa. Tämäkään ei pidä tänä päivänä ollenkaan paikkaansa. Me vanhemmat olemme (mielestämme) ajan hermolla ja täydessä iskussa.

Kaikesta tästä voisi päätellä, että abiksi tullaan nykyään aiempaa nuorempina. Mutta kun tarkkaan lasken, olin minäkin 17-vuotias aloittaessani viimeisen vuoteni lukiossa.

KIPEÄNÄ EI OLE KIVA OLLA

Olen potenut flunssaa jo pitempään, mutta loppuviikosta, melkein kahden viikon sairastelun jälkeen, tulin entistäkin kipeämmäksi. Tuntui, että koko kasvoja särki - silmiäkin. Hengitys alkoi käydä raskaaksi ja vinkuvaksi. Sunnuntaina hakeuduin lääkäriin. Antibioottikuurihan ja neljän päivän sairausloma siitä seurasi. Särky on onneksi jo selvästi hellittänyt, mutta tukkoinen ja väsynyt olen edelleen. Onneksi voin lepäillä vielä huomisen.

Mies toi kauniin kimpun lohturuusuja ja pussillisen ranskalaisia pastilleja. Niistä oli selvää apua toipumisessa. Onnistuin vain katkaisemaan osan ruusuista niitä maljakkoon laittaessani, mutta sain niistä mukavan pikkuasetelman miniskooliin yöpöydälleni.

Aika on kulunut pääasiassa nukkuessa ja lukiessa. Kirjojen rakastajalla ei aika käy koskaan pitkäksi. Sairaana ollessa luettavan on oltava kevyttä ja viihdyttävää. Hyvin ja asiantuntevasti kirjoitettu historiallinen romaani kiinnostaa minua aina. Nyt päivieni ilona on ollut Tom Erik Arnkilin Kambyseen kirja, joka on toinen osa hänen Kuninkaan korva -kirjasarjaansa. Romaanin tapahtumat sijoittuvat noin vuoteen 530 eaa Lähi-idän ja Egyptin alueelle.

Toivottavasti te muut pysytte terveinä!

TUNNUSTUKSIA JA PALJASTUKSIA

                       








Bloginpitäjäystäväni Pirkko (http://ruusupensaantakaa.blogspot.com) antoi minulle kaksin kappalein tunnustuksia, mistä nöyrimmästi kiitän. On ihanaa, jos blogikirjoitukseni tuottavat iloa tai joskus harvoin jopa ajattelemisen aihetta jollekulle. Toisen tunnustuksen vastaanottamiseen liittyi tehtävä kertoa itsestään seitsemän vapaavalintaista asiaa. Mitähän minä en vielä ole näillä sivuilla paljastanut? Yritän keksiä ainakin jotakin.

1. Lempikarkkipussini on Bonbonin Kaatissäkki, ihan totta. Tykkään niistä ihan hirveästi. Lisäksi niissä on se hyvä puoli, että ne eivät ole suosiossa muiden perheenjäsenten keskuudessa.
2. Alun toisella kymmenellä ollessani olin todella kiinnostunut ufoista. (Alle kymmenvuotiaana zoomasin ennemminkin paranormaaleihin ilmiöihin, joiden pariin minua johdattivat Turun sanomien artikkelisarja "Todellisuus on tarua ihmeellisempää" sekä TV:n pelottava Yöjuttu-sarja.) Ufoinnostuksen pyörteissä ahmin paikalliskirjaston science fiction -tarjonnan ja Erich von Dänikenin koko tuotannon. Yritin päättää valmiiksi, miten toimin jos minua tullaan noutamaan toisiin aurinkokuntiin. Ei ihme, että pidän vieläkin Salaisista kansioista ja Jodie Fosterin Ensimmäinen yhteys -elokuvasta.
3. Olen nyt opettaja, mutta alunperin minusta piti tulla arkeologi. Enkä todellakaan kuvitellut kuopsuttavani mitää Euran kalmistoa, vaan olin varma, että löytäisin koskemattoman faraon haudan tai vähintäänkin inkojen aarteen. 
4. Olen syntynyt täysin vailla sävelkorvaa, mutta haaveilen vielä osallistuvani laulutaidottomien laulukurssille.
5. Harrastin lapsena runonlausuntaa.
6. Rakastan saippuakuplien puhaltamista. Vuosia sitten yritimme poikieni kanssa kehittää liuoksen, josta saisi jättiläiskuplia. Olimme lukeneet sellaisesta lehdestä, mutta emme onnistuneet.
7. Kerran tein perhosbaarin, jonka lehtijutun mukaan piti houkutella paikalle kymmenittäin kauniita, värikkäitä perhosia. Vaikka perhe protestoi, pidin baaria puunoksassa roikkumassa päiväkausia. Perhoset eivät koskaan tulleet. Taidan yrittää ensi kesänä uudelleen.                                                                                             Nyt lähetän nämä tunnustukset haasteineen edelleen Leenalle (http://tuumasta-toimeen.blogspot.com) ja Tuulalle ( http://tuulher-no.blogspot.com/)

EIKÖ RUOKA KELPAA?

Puisessa paistinlastassa lukee jo hiukan haalennein kirjaimin "ÄITI".  Rakkaaksi tullut työväline on esikoisen vuosia sitten antama joululahja.

En ole varmasti ainoa, jolle jokapäiväinen ruuanlaitto on välillä pakkopullaa. Paitsi, että ruuan pitäisi olla terveellistä, vaihtelevaa, edullista sekä erittäin helppoa ja nopeaa valmistaa, olisi sen vielä oltava kaikkien perheenjäsenien mielestä vähintäänkin siedettävän makuista. Joku ei perusta keitoista, toinen karttaa hiilareita, kolmas ei ylipäätään pidä kypsistä kasviksista...

Olen pääasiallisesti vetänyt tiukkaa linjaa: tätä on nyt ruokana, eikä muuta ole tarjolla. Seurauksena on muodollinen aterialle osallistuminen ja vähän myöhemmin tapahtuva välipalojen etsiminen. Jääkaapissakaan kun ei ole lukkoa. Mukana seuraa huoli siitä, syövätkö liikkuvat nuoret riittävän täysipainoisesti.

Viime aikoina olen alkanut antaa hiukan periksi. Painotan enemmän ruokalajeja, jotka ovat suosittuja tai ainakin melko suosittuja. Yritän sitten tehdä niistä mahdollisimman terveellisiä mm. harrastamalla kasviskätkentää. Soseutettuja juureksia tai hienoksi raastettua kesäkurpitsaa ei huomaa kukaan. Salaatti onneksi kelpaa kaikille.

Hyvin kaupaksi meneviin ruokiin perheessämme kuuluvat mm. erilaiset wokit. Maustekastikkeiden ryydittäminä päätyy ainakin osa kasviksista jopa valikoivan kuopuksen suuhun. Tänään ruokalistalla on indonesialaista kanawokkia salaatin kera.

LUNTA LIIAKSI ASTI

Kerroin syksyllä pihavarston rakennusprojektista. Runsasluminen talvi on tuonut mukanaan huolen melko kevytrakenteisen varaston katon kestävyydestä. Onneksi apuun löytyi laite, jolla  lumikuormaa voi vähentää maasta käsin. Katto ei kuormitu kiipeilystä enää enempää ja lumenpudottaja on turvassa maan kamaralla. (Kunhan vain muistaa pysyäpoissa putoavan lumen tieltä.) Kuvissa näkyy, miten lumen pudottaminen sujuu. Viimeisestä kuvasta selviää, millaisesta härvelistä on kysymys. Merkiltään lumenvedin on Snow Dropper.

TUNNETTEKO ICEBUGIT?

Taannoin kaupungilla käydessämme mies raahasi minut urheilukauppaan ja ilmoitti ostavansa minulle kengät. Harasin vastaan. Olisi ollut paljon romanttisempi yllätys joutua temmatuksi sisälle vaikkapa koruliikkeeseen. Mies kysyi myyjältä heti tiettyja kenkiä, joita aloin sitten sovitella. Oikean kokoiset löytyivät ja ne ostettiin. Olin vieläkin empivä. Olin varma, että oli tullut tehtyä turha ostos.

Sitten tulivat liukkaat kelit. "No nyt lähdet kokeilemaan uusia kenkiäsi", mies kehotti. Laitoin jalkineet vähän nyrpistellen jalkaani ja lähdimme ulos. Kengät olivat loistavat! Lähikadulla oli peilijää, jonka pinnalla vesi lirisi. Ja minä astelin kuin kuivalla asfaltilla. Kysymyksessä ovat Icebug -merkkiset nastakengät. Kengillä voi huoletta käydä myös esimerkiksi kaupassa. Lattiapinnalla nastat painuvat automaattisesti sisään. Vain puulattiaa on ohjeen mukaan vältettävä. Lisäbonuksena on vedenpitävyys. Kenkiä myyvät ainakin Intersportit.

VEDENKEITIN TULI TALOON

Olen aina vastustanut vedenkeittimen hankkimista. En siksi, että vedenkeittimissä sinänsä olisi jotakin vikaa, vaan koska inhoan täyteen ahdettuja työtasoja. Vedenkeitin on minusta ollut jotakin, mitä ilmankin tulee toimeen. Tarvitessani tilkan kuumaa vettä esimerkiksi liivatetta käyttäessäni, olen lämmittänyt sen mikrossa.

Mies on jo pitkään ollut apparaatin hankkimisen kannalla. Viime aikoina hän on vatsavaivojen vuoksi jättänyt kahvin juonnin melkein kokonaan, minkä vuoksi teenjuonti perheessämme on kasvanut räjähdymäisesti. Vesipannun kuumentaminen levyllä vie kieltämättä aikaa. Käydessäni yhden naisen viivytystaistelua vedenkeitintä vastaan, olen ylistänyt taloudellisen ja nopean mikrokuumennuksen etuja, jopa ehdottanut tavallisen keraamisen lieden vaihtamista induktiomalliin.

Nyt kun miehellä on jo toinen kova flunssa peräkkäin, on vedenkeittimen tarve kasvanut kriittisiin mittoihin. Kuumaa mehua tai teetä on melkein koko ajan tekeillä, eikä kukaan tunnu muistavan ottaa porisevaa vesipannua levyltä. Vedenkeitin oli siis saatava ja heti. Onneksi pääsin itse valitsemaan mallin. Kodin Ykkösen valikoima oli yllättävän laaja, ainakin kymmenen eri mallivaihtoehtoa. Elegantiksi ei niistä tosin voinut sanoa yhtäkään. Valitsin pienehkön ja mahdollisimman eleettömän mallin, joka on lisäksi kevyt ja käteen sopiva. Työtasollamme nököttää nyt OBH Nordica.