OPTIMISTI VAI PESSIMISTI?

Optimisti ja pessimisti - jonkun on ne huoletkin kannettava 

Tämän päivän Helsingin sanomien Elämä-sivuilla kerrottiin, miten myönteinen elämänasenne näyttää suojaavan sairauksilta ja jopa pidentävän elinikää. Positiivisesti asioihin suhtautuvat esimerkiksi toipuvat sydämen ohitusleikkauksesta kielteisemmän asenteen omaavia lajitovereitaan nopeammin ja heidän elinajanodotteensa jopa syöpädiagnoosin jälkeen näyttäisi olevan pidempi.

Temperamentti on pitkälti perinnöllinen ominaisuus, mutta Helsingin sanomien toimittaja Venla Pystynen viittaa mm. onnellisuustutkija Sonja Lyubomirskyn käsitykseen, jonka mukaan vain noin puolet kokemastamme onnellisuudesta on perimämme ansiota. Kymmenen prosenttia onnesta on seurausta ulkoisista tekijöistä, kuten terveydentilasta ja jopa 40 prosenttia opitusta asenteesta, jonka kautta asioita tarkastelemme. Kaikki tutkijat eivät ole yhtä mieltä siitä, missä määrin optimismia (tai pessimismiä) voidaan opetella, mutta kuten psykologian professori Katri Räikkönen-Talvitie toteaa, ei pienestä harjoittelusta koitune vahinkoakaan.

Omassa perheessämme temperamenttierot tulevat jatkuvasti näkyviin. Olen itse ikuinen optimisti, kun taas mieheni mieleen johtuvat aina kaikki pahimmat vaihtoehdot. Kierrellessämme etsimässä asuntoa kohtasin pirteän ja miellyttävän myyjän, kun taas mieheni tapasi lipevän huijarin. Kassakriisi käyttötileillämme on minulle täysin tilapäinen vastoinkäyminen. Miehelle kysymyksessä on lopun alku ja seuraus pitkäkestoisesta kykenemättömyydestä järkevään taloudenpitoon. Esikoista odottaessamme aloin heti ensimmäisenä iltana positiivisen raskaustestituloksen jälkeen suunnitella kotimme sisustusta  uuteen uskoon. Mies alkoi valmistautua todennäköiseltä tuntuvaan keskenmenoon.

Vuosien myötä olemme oppineet nauramaan itsellemme ja toisillemme. Mies myös perustelee oman pessimisminsä hyvin käytännönläheisesti: kun aina valmistautuu pahimpaan, niin kokee samalla usein iloisia yllätyksiä. Tottakai toisen asenne välillä ärsyttääkin. Me ikipositiiviset ihmiset yritämme herkästi piristää synkkiin mietteisiin vajoavia läheisiämme, eivätkä nämä pyrkimykset voi joskus olla kääntymättä itseään vastaan. Joskus täytyy saada rauhassa murehtia.

ILOINEN JUHLIJA VAI MIELENSÄPAHOITTAJA?

Rakastan juhlia ja mielestäni niitä kaikkia kannattaa viettää. Arkisia päiviä on muutenkin tarpeeksi. Antaumuksellisesta joulun juhlinnastani olenkin jo aiemmin kertonut. Olen myös melko tarkka tietyistä juhliin liittyvistä säännöistä: esimerkiksi mämmiä ei perheessämme ennen virallista pääsiäistä maisteta, eivätkä lapsemme ole koskaan jouluisin saaneet mitään etukäteislohtupaketteja. Lucianpäivänä perhe saa herätä uunituoreen (pakaste)pullan tuoksuun ja Pyhän Lucian nimikkolauluun.

Olen kuitenkin huomannut suhtautuvani hieman varauksella joihinkin sellaisiin juhliin, jotka ovat rantautuneet Suomeen vasta muutama vuosikymmen sitten tai vasta aivan viime aikoina. En ole oikein koskaan päässyt Ystävänpäivän makuun. En lähetä ystävilleni kortteja tai edes tekstiviestejä. Vastaan toki saamiini tervehdyksiin. Myös Halloweenin viettoon huomaan suhtautuvani hieman varautuneesti. Päiväkotilapset kai sitä enimmiltään viettävätkin. Minä en, hämmästyttävää kyllä, innostu edes pihan kurpitsakoristelusta.

Tänään Ylen nettisivuilla kerrottiin amerikkalaistyylisten Baby Shower -kutsujen nopeasta yleistymisestä Suomessa. Vielä kymmenisen vuotta sitten muistan lukeneeni aiheesta artikkelin, jossa todettiin, että B.S.-kutsuja ei harrasteta Suomessa, koska kaikki saavat äitiyspakkauksen. Baby Showerin alkuperäinen tarkoitushan lienee ollut auttaa äiti ja vauva alkuun (kuten myös Kelan lahjalaatikon). Toki on hauska idea, että tuleva äiti viettää mukavan illan ystävättärien kanssa vielä, kun siihen on kaikessa rauhassa mahdollisuus. Lähinnä minua mietityttävät ne lahjat. Ainakin kutsukuvia katsellessani ne ovat näyttäneet melko arvokkailta. Onko tarkoitus, että vauvan synnyttyä annetaan uusi lahja? Entä juhlijoiden joukossa oleva mahdollinen tuleva kummitäti, joka saa tiedon kunniatehtävästään vasta vauvan synnyttyä? Kolme lahjaa?

Myönnän. Tämä on juuri sellaista mielensäpahoittaja -pohdintaa. Olen jo selvästi hitaampi ottamaan uusia tapoja omakseni. Järkytyinhän suomalaisessa jouluelokuvassa lentävistä poroistakin. Luitte oikein: lentävistä! Oikean joulupukin porot kun eivät lennä.

Kuva: mysewingroomsara.blogspot.com

ODOTTELUA

Elämä sujuu tällä hetkellä enemmän tai vähemmän odotellessa. Odotan, että lopultakin tervehtyisin tästä taudista, joka on piinannut minua jo täydet neljä viikkoa. Yskä, tukkoisuus, päänsärky, ajoittainen hengenahdistus ja päälle loputon väsymys. Elämä kutistuu väkisinkin minimiin: Töihin ja kotiin, minimimäärä ruuanlaittoa, minimimäärä pyykinpesua. Ostoksille eksymisen riski on olematon. Olen todella laiskasti kommentoinut myös muiden blogeja. Se ei tarkoita, etten niitä lukisi. Puhti ei vain riitä.

Kävin perjantaina uudelleen lääkärissä. Tohtori määräsi mykoplasma-, keuhkoklamydia- ja hinkuyskätestit. Tulokset tulevat ensi viikolla. Joka tapauksessa toivon toipuvani ensi viikonlopuksi sen verran, että jaksamme lähteä pitkästä aikaa mökille. Kevättöitä ei pääse vielä aloittamaan, mutta onhan hyvä aina orientoitua:)

Kaupunkikotimme piha vaivaa minua. Se on melko tilava ja siisti, mutta kodikkuus puuttuu. Olen miettinyt monia eri vaihtoehtoja, mutta olosuhteet (kuiva ja kuuma piha, joka on keskikesällä pitkään tyystin vailla hoitoa) asettavat uudistuksille rajoituksensa. Ajattelin selvittää, paljonko pihasuunnittelun ammattilaisen apu maksaisi. En nyt tarkoita mitään suurisuuntaista suunnittelutyötä, vaan ennemminkin konsultaatiokäyntiä vinkkeineen. Onko teistä kellään tällaisesta kokemusta?

Vielä perhekuulumisia: saimme iloisen ja tyytyväisen Lapinmatkaajan kotiin perjantaiyönä. Poika oli mm. uinut Jäämeressä ja nukkunut yön lumihankeen kaivamassaan kolossa revontulia ihaillen. Pieni vilustuminen on mielestäni mitätön hinta näistä elinikäisistä muistoista.

Tervehtymisen lisäksi odottelen tietysti kevättä. Viime yönä saimme tänne etelään kunnon katteen uutta lunta. Kaksi askelta eteen ja yksi taakse - kyllä niinkin pääsee eteenpäin.

Joka tapauksessa mukavaa uuden viikon alkua kaikille!

Terhi

Kun kevät ei vielä tule, voi sen yritää itse tehdä

Talvi muistutti vielä itsestään

Kaunista, yhtä kaikki

EN PYSTY OLEMAAN HETKEÄKÄÄN HILJAA

Tänään on taas tuntunut, että taidan sittenkin olla toipumassa. Tosin tämä ei ole ensimmäinen kerta kuluvan taudin aikana. Päivän mittaan olen pyykännyt ja autellut kuopusta pakkaamaan leirikoulua varten. Leirikoulu järjestetään Muoniossa . Lento lähtee huomenna aamupäivällä. Paluu on perjantaina puoliltaöin.

Yhteistyö pojan kanssa ei sujunut parhaalla mahdollisella tavalla. Äidin kommentointi tuntui selvästikin lähes sietämättömältä. Kun muistutin laskettelulasien mukaan ottamisesta, kuului vastaus: "Etkö voisi olla edes hetken hiljaa, edes hetken!" En tietenkään voinut. Lämpökerrastokin oli vielä pakkaamatta. En uskalla päästää 13-vuotiasta Lapin reissulle tarkistamatta matkalaukun sisältöä.

Viikosta tulee varmasti upea. Ohjelma suopunginheittoineen ja Jäämeren retkineen on kertakaikkiaan hieno. Samalla reissu toimii kuudesluokkalaisille varmasti eräänlaisena siirtymäriittinä muutoksessa alakoululaisesta ihan oikeaksi teiniksi.

Iltapäivällä käväisin nopeasti Kodin Ykkösen Yllätyspäivillä. Ostin 10 kappaletta ruukkunarsisseja (yht. 20 euroa) korvaamaan pahasti ränstyneitä callunoja ja kanervia. Mukaan tarttui myös 20 ihanaa tulppaania seitsemällä eurolla. Narsissien laitto sai odottaa, koska talvikukat olivat jäätyneet ruukkuihinsa. Yö varastossa riittää luultavasti niiden sulattamiseen. Sitten etupihallemme ilmestyvät ensimmäiset kevään merkit.

Tervetuloa uudet lukijat Marjut ja Susanna! Toivottavasti viihdytte:)

Tulppaanit eivät ole oransseja, mutta eivät oikein punaisiakaan. Niissä on samaa hehkua, kuin taustalla näkyvässä Lars Gahmbergin Gamla villor  -maalauksessa.

Tässä pakkaaminen on vasta aluillaan.

LEPOLAUANTAI

Flunssa vaivaa yllättävän ankarana yhä edelleen ja olenkin yrittänyt ottaa mahdollisimman rennosti. Välttämättömyydet on tietysti hoidettava. Keskeisin välttämättömyys perheessämme on tietysti ruoka, jota tarvitaan paljon ja usein. Hoidin senkin mahdollisimman helposti. Kaikki meillä pitävät purkeissa myytävästä Tikka Masala -kastikkeesta. Keitä vain riisi ja ruskista kanat -ateria sopi siis tähän päivään paremmin kuin hyvin.  Nopea salaatti lisukkeeksi ja siinä se.

Muuten olen yrittänyt levätä ja jatkanut Camilla Läckbergin jännittävän uutuusdekkarin lukemista. Iltaa varten sain napattua videovuokraamon viimeisen Piiat-elokuvan. Filmin kyytipojaksi on hankittuna pieni pullo punaviiniä (iso pullo on kahdelle turhan paljon). Tällä hetkellä tuntuu kyllä siltä, että viini taitaa jäädä avaamatta. Näin tukkoisena hunajatee taitaa olla paras juoma.

IKÄERO

On ylioppilaskirjoitusten aika. Poikani, joka on tulevan syksyn abiturientti, on selvästi sähköistynyt. Kohta hän joutuu ajattelemaan, että seuraavat edessä olevat kirjoitukset ovat jo sellaiset, joissa hän on itse mukana. Tulevaisuuden suunnitelmiinkin olisi saatava jotain selvyyttä.

Kun katselen esikoistani, joudun hämmennyksen valtaan. Muistan kuin eilisen päivän ajan, jolloin itse olin abiturientti (vain 33 vuotta sitten!). Siinä vaiheessa olin jo hyvin aikuinen. Minulla oli runsaasti elämänkokemusta ja sen myötä näkemystä ja harkintakykyä. Sen sijaan oma lapseni on ryhtymässä abiksi melkein heti esikoulun lähtölaulun loputtua. Hänen edellytyksensä itsenäiseen päätöksentekoon ilman äidin ja isän ohjausta ja valvontaa ovat olemattomat. Hän on ehdottomasti suojelun tarpeessa. Ja ennenkaikkea: hän on ollut luonamme vasta aivan vähän aikaa.

Mies huomasi vielä yhden olennaisen muutoksen runsaan 30 vuoden takaiseen aikaan verrattuna. Abiturienttia vanhemmat olivat siihen aikaan todella vanhoja, suorastaan toiselta aikakaudelta kuin lapsensa. Tämäkään ei pidä tänä päivänä ollenkaan paikkaansa. Me vanhemmat olemme (mielestämme) ajan hermolla ja täydessä iskussa.

Kaikesta tästä voisi päätellä, että abiksi tullaan nykyään aiempaa nuorempina. Mutta kun tarkkaan lasken, olin minäkin 17-vuotias aloittaessani viimeisen vuoteni lukiossa.

KIPEÄNÄ EI OLE KIVA OLLA

Olen potenut flunssaa jo pitempään, mutta loppuviikosta, melkein kahden viikon sairastelun jälkeen, tulin entistäkin kipeämmäksi. Tuntui, että koko kasvoja särki - silmiäkin. Hengitys alkoi käydä raskaaksi ja vinkuvaksi. Sunnuntaina hakeuduin lääkäriin. Antibioottikuurihan ja neljän päivän sairausloma siitä seurasi. Särky on onneksi jo selvästi hellittänyt, mutta tukkoinen ja väsynyt olen edelleen. Onneksi voin lepäillä vielä huomisen.

Mies toi kauniin kimpun lohturuusuja ja pussillisen ranskalaisia pastilleja. Niistä oli selvää apua toipumisessa. Onnistuin vain katkaisemaan osan ruusuista niitä maljakkoon laittaessani, mutta sain niistä mukavan pikkuasetelman miniskooliin yöpöydälleni.

Aika on kulunut pääasiassa nukkuessa ja lukiessa. Kirjojen rakastajalla ei aika käy koskaan pitkäksi. Sairaana ollessa luettavan on oltava kevyttä ja viihdyttävää. Hyvin ja asiantuntevasti kirjoitettu historiallinen romaani kiinnostaa minua aina. Nyt päivieni ilona on ollut Tom Erik Arnkilin Kambyseen kirja, joka on toinen osa hänen Kuninkaan korva -kirjasarjaansa. Romaanin tapahtumat sijoittuvat noin vuoteen 530 eaa Lähi-idän ja Egyptin alueelle.

Toivottavasti te muut pysytte terveinä!